Astutusmatkalla Alankomaissa

© 2002 Minna Ruotsalo

Taikallemme (Oochigea's Vanille) oli jo hyvissä ajoin ennen sen vuoden 2001 toisen juoksuajan alkamista suunniteltu pentujen teettämistä. Kyseessä oli Taikan toinen pentue; sen ensimmäinen pentuehan, jossa isänä on oma hollannintuontiuroksemme Chandhara's Xan-Tico, oli syntynyt vuonna 2000. Miettiessämme sopivaa sulhaspoikaa Taikalle oli ensiarvoisen tärkeää löytää hyvän sukutaulun omaava hyvä uros keskieurooppalaisista linjoista.

Mutkien kautta päädyimme valitsemaan Taikallemme urokseksi hollantilaisen Binkie v.d. Spaarnemeuten. Olimme alustavasti suunnitelleet kysyvämme tätä urosta Taikalle vasta vuonna 2002, mutta suunnitelmamme aikaistuivatkin vuodella. Binkie v.d. Spaarnemeute on Sjannet van den Broekin kasvattama ja Wim van de Broekin omistama upea, punaruskea brindle uros. Se on nelinkertainen Hollannin mestari ja kuusinkertainen EM-/MM-finalisti, mikä on uskomaton saavutus kovassa keskieurooppalaisessa seurassa. Kesäkuussa 2001 5-vuotias Binkie juoksi itsensä loistavasti Maailmanmestariksi! Binkie on erittäin hyvästä v.d. Spaarnemeuten B-pentueesta, johon sen lisäksi kuuluu kaksi narttua: Berua ja Bo Noblesse, joista jälkimmäinen on kaksinkertainen Euroopan ja Hollannin mestari. Binkieen päädyimme ensinnäkin siksi, että se on hyvän sukutaulun omaava nopea uros, joka tulee hyvästä pentueesta ja joka on menestynyt monasti erittäin hyvin suurissa arvokilpailuissa. Tärkeä merkitys oli myös sillä, että Binkiellä on varsin hyvää ja lupaavaa jälkeläisnäyttöä, mm. Taikamme puolisiskon kanssa.

Taikan juoksuajan alettua odotetusti heinäkuun lopulla - päivälleen sinä päivänä kuin isäni oli sen laskenutkin alkavan - alkoi astutusreissun odottaminen. Mielellämme olisimme vielä jatkaneet kilpailukauttamme, kun kuntokin oli kohdallaan, mutta lähdimme silti vauvalomalle iloisin mielin, sillä olihan meillä tältä kaudelta saaliina Tähtisprintterin arvo sekä Pohjoismaiden mestaruus. Titteleiden lisäksi Taika oli väläyttänyt oikein mukavia merkkejä nopeudestaan. Juoksukausi oli kaikkineen sujunut vallan erinomaisesti, ja Taika oli nauttinut täysin rinnoin pupujahdista radalla.

Tähtisprintterimme & Pohjoismaiden mestarimme kuljetusvälineeksi Maailmanmestarisulhasensa luokse Alankomaihin valitsimme lentokoneen. Tiesimme, että Taika joutuisi matkustamaan ruumassa, joten soittelin eri lentoyhtiöihin ja tiedustelin, millaisissa olosuhteissa kanssamme matkustava whippet kunkin yhtiön lennolla joutuisi matkustamaan. Tarkoituksenamme oli valita se yhtiö, joka tarjoaisi parhaimmat mahdolliset ruumaolosuhteet Taikallemme. Melkoisen huonosti oltiin eri lentoyhtiöiden asiakaspalvelussa perillä ruumaolosuhteista. Tuskin kukaan osasi vastata kysymyksiini heti suoralta kädeltä, jos oikein ollenkaan. Eräänkin lentoyhtiön taholta ruuman lämpötilaa koskevaan kyselyyni vastattiin toteamalla, ettei oikein ole tietoa, kuinka lämmintä/kylmää ruumassa on, mutta ettei se nyt ihan pakkasen puolelle vissiin mene! Loppujen lopuksi kyseinen yhtiö lupasi työntekijänsä suulla meille kymmenkunta astetta matkamme määränpäässä eli Amsterdamissa. Vielä tänä päivänäkään en tiedä, paljonko asteita tuolla yhtiöllä olisi ollut tarjottavanaan täältä Helsingistä lähtiessämme, nuo asteet kun kuulemma nousevat lennon edetessä.

Lentoyhtiö tuli lopulta erinäisten tiedustelujeni pohjalta valittua: päätimme lentää SAS:lla. Negatiivinen asia meidän kannaltamme - tai siis itse asiassa Taikan kannalta - oli, että sekä Hollannin suuntaan lennettäessä että sieltä takaisin kotiin lennettäessä, SAS:n kone tekisi välilaskun. Vaikka välilasku sinänsä merkitsee ruumassa matkustavalle koiralle pidempää matkustusaikaa ja enemmän meteliä, niin päätimme mieluummin valita välilaskun kuin ne kymmenen tai jotain sinnepäin astetta. SAS nimittäin lupasi ruumaan lämpöä ja valoa riittävästi. Tietysti jos olisin soittanut eri yhtiöihin useamman päivän ajan ja aina eri henkilöille, olisi näin jälkeenpäin ajatellen ollut enemmän kuin mahdollista, että tietoni eri yhtiöiden tarjoamista olosuhteista olisivat muuttunut huomattavasti - ja samalla valitsemamme lentoyhtiö.

Lähtöpäivämme oli vihdoin tiistaina elokuun 7. päivänä. Matkaan lähti Taikan ja minun lisäkseni avomieheni Teemu. Tintti ja Tupla menivät hoitoon vanhempieni luo Malminkartanoon. Tupla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut minusta yli vuorokautta erossa sen jälkeen, kun se oli meille kaksikuisena kotiutunut, mutta sillä oli Malminkartanossa mm. Simba-siskonsa ja Tico-isänsä seuranaan, joten en uskonut sen ikävöivän. Tinttiä sen sijaan ikävöin itse jo ennen matkan alkua, se kun on minun pieni höpönassuni. Ja tietysti ajattelin sen riutuvan minua ikävöidessään koko matkamme ajan. Näin ei onneksi tainnut ihan käydä, sillä eiköhän äitini, Tintin 'mummo', hellinyt Tinttiä lauantaimakkaralla ja muulla suussa sulavalla herkulla sekä rapsutuksilla, niin ettei ikävä päässyt yllättämään. Taika sen sijaan oli innoissaan päästessään matkalle mukaan ainoana koirana. Miten nuo koirat jotenkin näyttävätkin aina niin tärkeiltä, kun ovat päässet ainoina koiruuksina reissuun mukaan! Taikan into tosin laantui hieman Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun se huomasi joutuvansa lentoboxiinsa. Sitä oli kyllä totutettu boxiin jo kotona, ja kiltistihän se siellä oli, mutta kaipa sitäkin outo tilanne ihmetytti. Ei ole varmasti koirastakaan kivaa, kun joutuu pieneen boxiin vieraiden ihmisten kuljetettavaksi ympäri kenttää. Lentokenttä kun ei ole muutenkaan niitä kaikkein hiljaisimpia ja rauhallisimpia paikkoja. Jättäessämme Taikan lentokenttävirkailijoiden haltuun pistin vain kädet ristiin ja toivoin, että osumme samaan koneeseen. Mistä lie tämä pessimistinen asenteeni peräisin?

Lentomatkamme sujui aina Tukholmaan asti hyvin. Mitä nyt Teemu hoki minulle, että "Hyvä sen Taikan siellä ruumassa on", kun minä sitä nousun, ilmakuoppien ja laskun kohdalla, ja vähän siinä välissäkin, voivottelin. Huoleni Taikan hyvinvoinnista oli suuri, sillä minusta koneemme piti harvinaisen paljon meteliä: kirskui ja kolisi. Tai sitten sitä vain kiinnitti tuohon metelöintiin enemmän huomiota, kun tiesi, että oma koiransa on ruumassa.

Teimme siis välilaskun Tukholmaan emmekä olleet kovinkaan kauan aikaa ehtineet olla siellä pysähdyksissä, kun rupesin ääneen Teemulle ihmettelemään, että miten nämä kaikki ihmiset näyttäisivät jäävän tänne Tukholmaan. Eikö kukaan jatkaisi Amsterdamiin? Siinä vaiheessa, kun olimme miehistön lisäksi ainoat koneessa olijat, näytti tilanne meistä sen verran huolestuttavalta, että päätimme tiedustella lentoemännältä, mistä on kyse. Hän kertoi ystävällisesti, että nyt pitää vaihtaa konetta. Voi tuhat tulimmaista! Lentoyhtiön työntekijältä oli sitten jäänyt kertomatta minulle tällainen 'pikku seikka'. Minä kun olin nimenomaan sanonut lennoista tiedustellessani, että minun on tärkeä saada tietää, millaisiin olosuhteisiin koirani joutuu, koska sen hyvinvointi matkan aikana on minulle erittäin tärkeä asia. Sanomattakin on selvää, että näihin tärkeisiin seikkoihin kuuluu ruuman lämpö- ja valotilanteen lisäksi mm. sellainen asia, liikutellaanko koiraani koneenvaihdon vuoksi vieraiden ihmisten toimesta ympäri lentokenttiä! Ruumassahan Taika oli nyt ensimmäistä kertaa, sillä pentuna se oli matkustanut vanhempieni kanssa matkustamossa Hollannista Suomeen.

No, eihän siinä auttanut muu kuin etsiä jatkoyhteytemme. Ja taas hiipi pessimistiseen mieleeni, että tässä on nyt sitten tarjolla oikein hyvä mahdollisuus siihen, ettemme osu Taikan kanssa samaan koneeseen, vaan Taika lentää Timbuktuun! Tämä pelkoni kuitenkin haihtui nopeasti - onneksi ei tarvinnut jännittää Amsterdamiin asti - sillä asettuessamme Amsterdamiin lähtevään koneeseen, näin Taikan makaavan boxissaan matkatavaroiden kuljetuskärryssä pressujen alla (Tukholmassa tihkutti vettä) odottamassa koneeseen nostoa. Olin muuten kyllä kuvitellut, että eläviä olentoja kuljetettaisiin ihan toisenlaisilla kärryillä kuin matkatavaroita, mutta vääräksi osoittautui sekin kuvitelma. Taika oli onneksi boxissaan erittäin rauhallisen oloinen, mikä rauhoitti minun mieltäni. Nyt ainakin tiesin, että se lastataan kanssamme samaan koneeseen eikä sillä näyttänyt olevan ainakaan mitään suurempaa hätää.

Lento Amsterdamiin sujui hyvin. Kieltämättä Taikaa tuli edelleen ajateltua. Perille päästyämme lähestulkoon juoksimme matkalaukkujen vastaanottopaikkaan, jonne Taikakin oli luvattu tuoda. Laukkumme tulivat nopeasti, Taikaa odotimme kymmenisen minuuttia. Kentällä oli hirveä hälinä ja meteli ja boxissaan olevaa Taikaa kuljetettiin luoksemme tavallisilla matkatavarakärryillä. Siis sellaisilla, joissa se kärryn pohjaritilä on vinossa, nousevassa kulmassa, mikä tarkoitti sitä, että Taikan boxi oli kärryissä aivan vinossa asennossa, minkä vuoksi Taika joutui olemaan erittäin epämiellyttävässä asennossa kuljetuskopassaan. Nyt oli Taikallekin tullut itku! Siellä se kopassaan piipitti eikä edes hiljentynyt meidät nähdessään. Annoimme sen edelleen olla boxissaan ja lähdimme juoksujalkaa etsimään ulko-ovea. Ulkona Taika sitten vihdoin ja viimein pääsi ulos lootastaan. Voi sitä riemua, minkä tämä likassamme aiheutti! Ei tiennyt Taika, miten päin olisi ollut: se hyppi ja pomppi ja pussaili meitä! Boxia tutkiessani huomasin, että Taikalta oli matkan varrella päässyt pienet pissat ja oksennukset, mikä nyt oli odotettavaa. Kaikki tuo meteli, hälinä, koneenvaihto ja ne ilmakuopat olivat tehneet tehtävänsä. Onneksi Taika-tyttö kuitenkin näytti unohtaneen ikävät kokemuksensa erittäin nopeasti.

Siellä me sitten olimme, koko kolmen kopla koossa Schipholin lentokentällä Amsterdamissa. Täältä oli Taika vuonna 1997 lentänyt vanhempieni kanssa Suomeen ja asettunut meidän perheeseemme asumaan, Tintin pikkusiskoksi. Nyt se palasi tänne astutukseen ja synnyttääkseen sitten myöhemmin - toivottavasti - lisää ihania wipuvauvoja Suomenmaahan. Hieman oli nostalgiset fiilikset, täytyy myöntää.

Kovin kauaksi aikaa emme kuitenkaan jääneet menneitä muistelemaan, sillä päätimme kiiruhtaa hotellillemme, jonne oli noin kymmenisen minuutin pituinen bussimatka. Bussi lähti sopivasti lentokentän edestä, joten emme joutuneet raijaamaan tavaroitamme kovinkaan pitkää matkaa. Hotellimme, joka oli nimeltään Ibis Amsterdam Airport, osoittautui mielestämme erittäin viihtyisäksi ja tarkoituksiamme varten sopivaksi. Huoneemme oli pieni, mutta erittäin kodikas televisioineen ja kylpyammeineen. Koska kyseessä oli iso hotelli "in the middle of nowhere", löytyi sieltä pari erityyppistä ravintolaa/kahvilaa ja matkamuistotavaramyymälää. Viiden minuutin kävelymatkan päästä löytyi myös McDonald's, mikä ei ollut mielestämme ollenkaan huono juttu. Taikan ulkoiluttamismahdollisuudet olivat myös hyvät, mistä puheenollen: saimme heti ensimmäisenä iltana huomata, että hollantilaiset puput ovat kooltaan huomattavasti kotoisia rusakkojamme pienempiä.

Tiistai-iltapäivämme ja -iltamme kului hotelliin kotiutumisessa. Taika tosiaankin näytti palautuneen varsin hyvin ennalleen lentomatkan aiheuttamasta pienoisesta järkytyksestä: se majoittui heti sänkyymme syömään innokkaasti puruluutaan. Teimme sen kanssa myöhemmin pienen kävelylenkin ja kävimme samalla tutustumassa tuohon 'Ameriikan lahjaan maailman pikaruoan ystäville'.

Keskiviikoksi meillä ei ollut mitään ohjelmaa, sillä ensimmäinen astutus oli määrä toteuttaa vasta torstaina. Näin oli tarkoitus antaa Taikalle hieman aikaa rentoutua Hollanninmaassa. Niinpä me ajattelimmekin koko kolmen kopla lähteä tutustumaan Amsterdamin kaupunkiin. Teemu toimi oppaanamme, sillä hän oli keväällä ollut Amsterdamissa työmatkalla. Ikävä kyllä sää ei oikein suosinut meitä: hieman sataa tihkutti. Mutta milloinkas nyt ei Hollannissa sataisi? Taika se käänsi jonkin verran katseita Amsterdamin kaduilla hopeisessa sadetakissaan. Pari tuntia jaksoimme kaupungin kaduilla tallustella, mutta sitten päätimme lähteä takaisin kämpille. Olimme ajoittaneet kaupunkiretkemme ajankohdan väärin, sillä lähtiessämme takaisin hotellillemme, alkoi aurinko paistamaan. Sää näytti vaihtuvan nopeasti tihkusateesta auringonpaisteeksi. Mutta me halusimme takaisin hotellille, sillä olimme väsyneitä ja univelkaisia, koska meillä oli koto-Suomessa ollut muuttopuuhia juuri ennen matkaamme ja yöunet olivat jääneet vähiin. Kyllähän se tietenkin vähän hassulta tuntui tulla Hollantiin hotelliin nukkumaan ja töllöttämään TV:stä Edmontonin MM-kisoja, mutta ei se meitä haitannut, kun ei nuo nähtävyydet nyt oikein jaksaneet innostaa. Matkan päämääränä oli Taikan astutus, sitä varten me Amsterdamissa olimme.

Torstai on toivoa täynnä, ja torstaina pääsimmekin suunnitelmiemme mukaisesti aloittamaan astutuspuuhat. Meidän oli ensin tarkoitus mennä Taikan kanssa Haarlemiin, missä Binkie omistajineen asuu, mutta sitten binkieläiset päättivätkin tulla hotelliimme, niin meidän ei tarvinnut lähteä Taikan kanssa sompailemaan yleisillä kulkuneuvoilla vieraassa maassa. Kovin ystävällistä heiltä. Puolenpäivän jälkeen sitten saapuivat Binkien kasvattaja Sjannet v.d. Broek ja ystävänsä Annemiek Seldenthuis sekä Binkie omistajansa Wim v.d. Broekin kanssa. Kovin oli komea tuo Taikan Binkie-sulho ja kovin olivat mukavan- ja välittömänoloisia Binkien saattajat! Emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet toisiamme, joten suoritimme pienen esittelyn ensalkuun. Ilmapiiri oli alusta asti rento ja mukava, vitsit rupesivat heti lentämään. Vaikka suvunjatkaminen on maailman luonnollisin asia, niin onhan se vähän hassua tutustua uusiin ihmisiin, ja parin minuutin päästä koiranne tekevät sitä itseään. Päätimme, että Binkie ja Taika suorittavat suvunjatkamisoperaationsa meidän hotellihuoneessamme, minne olimmekin jättäneet Taikan meitä odottamaan. Taika oli innoissan, kun palasimme takaisin huoneeseemme, mutta vähän ihmeissään, kun sinne tuli meidän lisäksemme kolme vierasta ihmistä ja Binkie-sulho. Binkie kyllä kokeneena sulhona haistoi heti, miksi se oli tähän huoneeseen tuotu. Astutus kaikkineen sujui hyvin, ilman ongelmia, olihan molemmilla koirilla jo kokemusta näistä puuhista. Astutuspuuhien jälkeen jätimme Taikan lepäämään huoneeseemme ja menimme uusien ystäviemme kanssa höpisemään hotellimme kahvilaan niitä näitä koirista. Meillä oli erittäin mukava juttutuokio, jonka päätteeksi sovimme seuraavan päivän astutuksesta.

Perjantaina Wim ja Binkie saapuivat hotelliimme sovittuun aikaan: tiedossa oli jälleen astutuspuuhia sekä eläinlääkärissä käyntiä. Sjannetia ja Annemiekia odotellessamme hotellimme parkkipaikalla Binkie ja Taika jatkoivat taas sukuaan - toivottavasti. Kaikki sujui jälleen erinomaisen hyvin. Kyllä se käy helposti, kun koirat sen osaavat! Taika-tyttömme tarjosi itseään sulholleen, jota ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Onneksi olimme autojen takana, joten toivoa sopi, ettei hotellin sisäänkäynnistä ja sen läheisyydestä ollut suoraa näkyvyyttä koiriemme touhuihin. Taika herätti hotellissamme huomiota jo pelkällä olemassaolollaan, saati jos joku olisi nähnyt, että miksi ne hullut suomalaiset koirineen olivat tänne asti tulleet. Taika oli itse asiassa saanut jo rotunsa kotimaasta kotoisin olevalta jalkapallofanilta suurta huomiota osakseen. Tämä kun ehätti kerran hotellin aulassa huutamaan kavereilleen Taikan nähtyään: "Look, a greyhound!" Eihän tuo tavatonta ole, mutta että vielä engelsmanni luuli Taikaamme greyhoundiksi! On tainnut mies viihtyä paremmin jalkapallostadionilla kuin koirakisoissa, hihittelin mielessäni.

Kun Binkie ja Taika olivat suvunjatkamistoimenpiteensä suorittaneet, ottivat paikalle ehtineet Sjannet ja Annemiek Binkien kyytiinsä, ja Taika, Teemu ja minä menimme Wimin kyytiin. Määränpäänä oli Haarlem, joka sijaitsi vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä hotelliltamme, ja v.d. Broekin perheen käyttämä eläinlääkäriasema. Elokuun 1. päivänä oli Suomessa astunut voimaan uusi maahantuontisäännös, jonka mukaisesti Taikalle oli annettava heisimatolääkitys aikaisintaan 24 tuntia ja enintään 72 tuntia ennen kotimaahan saapumista. Lääkkeen olimme saaneet mukaamme omalta eläinlääkäriltämme, mutta paikallisen eläinlääkärin oli tuo lääke Taikalle annettava ja samalla kirjoitettava siitä meille todistus. V.d. Broekin perhe tarjoutui ystävällisesti viemään meidät omalle eläinlääkärilleen Haarlemiin ja samalla reissulla saimme lääkäriltä Binkien kivestodistuksen. Kovin ystävällistä v.d. Broekin perheeltä kuskata meitä edestakaisin. Samalla näimme myös vähän muutakin kuin lentokenttäaluetta, hotellimme ympäristöä sekä Amsterdamia. Haarlem vaikutti erittäin kauniilta kaupungilta, ja minä itse asiassa tykästyin siihen enemmän kuin Amsterdamiin. Tosin emmehän me ehtineet kumpaankaan tutustua kuin vilkaisemalla, mutta sellaisen miellyttävän ensivaikutelman minä Haarlemista sain. Ajaessamme eläinlääkärille ja sieltä takaisin hotellillemme juttelimme Wimin kanssa koirista ja biljardista. Hän kertoi meille kennel v.d. Spaarnemeuten historiaa, kuinka hän oli aikoinaan kasvattanut greyhoundeja, mutta siirtynyt sitten whippeteihin. Mieleenpainuva hetki pitkäaikaisen hollantilaisen kasvattajan seurassa jäi muistoihin elämään.

Launtaipäiväksi Wim ehdotti meille, että hän voisi tulla hakemaan meidät Amsterdamin radalle harjoituksia seuraamaan, mikäli vain haluaisimme. Tottahan toki me mielellämme lähdimme, sikäli kuin kuskaamisestamme ei ollut liikaa vaivaa hänelle. Niinpä Wim sitten haki meidät hotellistamme lauantaiaamupäivällä. Otimme Taikan mukaamme, sillä emme uskaltaneet jättää sitä yksin hotellihuoneeseemme. Syynä tähän oli se, että hotellissamme siivoojat eivät oikein näyttäneet ymmärtäneen "Do not disturb" -kylttiä. Tämä oli ainoa negatiivinen asia, mikä hotellissamme omasta mielestämme oli. Kieltokylteistä huolimatta siivoojat paukkasivat huoneeseemme ei vain yhden, vaan parikin kertaa! Tähän liittyvä pahin painajaiseni oli toteutunut itse asiassa jo heti ensimmäisenä aamuna, kun siivooja, jota olin nimenomaan kieltänyt menemästä huoneeseemme koiramme vuoksi sillä aikaa, kun olimme itse aamiaisella, oli kuitenkin huoneeseemme mennyt. Englanti ei sitten ilmeisesti ollutkaan yhteinen kielemme. Onneksi mitään ei sattunut, sillä olimme varmuuden vuoksi laittaneet Taikan makuuhuoneeseemme ja sulkeneet eteisen ja makuuhuoneen välisen oven. Siivooja oli nähtävästi kuullut makuuhuoneestamme ääntä ja tyytynyt siivoamaan vain kylpyhuoneemme, johon pääsi suoraan eteisestä. Siinä sitä olisikin ollut ihmettelemistä, jos Taika olisi jotenkin päässyt livahtamaan huoneestamme ulos hotellin käytävälle ravaamaan. Taika tosin ei tämänluonteinen karkulainen ole, mutta mistäs sitä koskaan tietää, miten koira vieraassa ympäristössä ja vieraiden ihmisten parissa käyttäytyy. Jos tämä oli pahin tapaus, niin inhottavin tapaus sattui eräänä iltana kello 22.00. Olin juuri onnekseni ehtinyt kömpiä ylös kylpyammeesta, kun eräs ahkera siivooja ajatteli kieltolapusta huolimatta tulla pyyhkimään pölyjä huoneestamme koputtamatta ensin ovelle! Miten voi olla mahdollista, että siivooja astelee huoneeseen klo 22.00 illalla koputtamatta ensin oveen, ja kun ovessa vielä oli tuo kieltolappu? Sitä sitten ihmetteli hotellin siivousryhmän pomokin, joka lupasi tehdä asialle jotakin. Emme kuulemma olleet ainoat, jotka olivat joutuneet siivoojien epämääräisten siivouspuuskien ja kohteliaisuuskäsitysten kohteeksi.

Mutta takaisin tuohon lauantaipäivään ... Ajelimme siis Amsterdamin radalle Wimin kyydissä. Amsterdamin rata kuuluu WRA:lle (Windhonden Renvereniging Amsterdam), joka on vanha, jo 1940-luvulla vinttikoirien juoksuharrastusta varten perustettu yhdistys. Alun perin tuo rata oli nurmipohjainen, mutta greyhoundväen otettua radan käyttöönsä, se oli muutettu hiekkapohjaiseksi. Wim kertoi meille, että rata on taas muutaman vuoden tauon jälkeen siirtynyt greyhoundväeltä kokonaan WRA:n ja kaikkien vinttikoirarotujen käyttöön. Tänä vuonna rataa oli kunnostettu ja sillä oli järjestetty vain harjoituksia, mutta vuonna 2002 WRA:lla oli jo tavoitteenaan järjestää radallaan kilpailuja.

Oli mukavaa päästä näkemään noita lauantaisia harjoituksia ja tapaamaan hollantilaisia vinttikoiraharrastajia. Harjoituksissa oli normaalia vähäisempi määrä väkeä, koska seuraavana päivänä oli kilpailut niin Oude Pekelassa kuin Rotterdamissakin. Koiria (juoksu- ja näyttelylinjaisia) oli silti paikalla toistakymmentä: whippetejä, pari greyhoundia, salukeja, italianvinttikoiria ja olisiko ollut afgaanikin. Harjoitukset etenivät verkkaiseen tahtiin, välillä pidettiin kahvitaukoa ja juteltiin ystävien kanssa. Kerhohuone oli minusta varsin nostalginen: seinillä ja katossa riippui mantteleita, mitaleja sekä ihania vanhoja valokuvia monien vuosikymmenien takaa. Meillä oli erittäin mukavaa: ihmiset olivat ystävällisiä ja ottivat meidät valtavan hienosti vastaan. Puhelimme koirista ja suomalaisista whippeteistä sekä meidän matkamme tarkoituksesta. Taisivat muutamat pitää meitä yhden sortin hulluina - mikä nyt ei ole niin kovin kaukaa haettua - kun olimme Suomesta asti tulleet Hollantiin astuttamaan koiramme. Naureskelimme, että kyllähän sitä hyvää kannattaa tulla kaukaakin hakemaan.

Mukavia rupatteluhetkiä vietimme matkamme aikana vinttikoirien ystävien parissa. Saimme kivoja muistoja itsellemme, toivottavasti annoimme myös itse joitakin muistonpoikasia tapaamillemme ihmisille. Tuli oikein haikea mieli, kun Wim lauantaisten harjoitusten jälkeen ajoi meidät takaisin hotellillemme ja oli hyvästien aika. Kiitimme häntä tuhannesti ystävällisyydestään. Sjannetin ja Annemiekin olimme hyvästelleet jo edellisenä päivänä, koska he eivät päässeet lauantaina harjoituksiin. Tuumimme, että kyllähän me joskus vielä tapaamme.

Sunnuntaina oli aika palata takaisin Suomeen. Kotimatka jännitti, sillä olin päättänyt Amsterdamiin saavuttuamme, ettei Taika mene kotimatkalla ruumaan, koska meille ei oltu kerrottu tuosta koneenvaihdosta. Koneenvaihtohan olisi taas edessä, vaihtopaikan ollessa tällä kertaa Kööpenhamina. Toinen asia sitten oli, miten 'ylipainoinen' Taika matkustamoon hyväksyttäisiin. Ja sekös se minua jännitti, Teemun ollessa tapansa mukaan luottavainen.

Lentokentälle päästyämme menimme suoraan SAS:n toimipisteeseen tiedustelemaan asiasta. Meitä palveli, totta kai, ei-niin-kovin-asiakaspalveluhenkinen ihminen, jota ei olisi voinut vähempää ongelmamme kiinnostaa. Oli siinä tietenkin se hyvä puoli, että todettuamme hänelle, ettei koiramme mene koppeineen ruumaan, vaan tulee kanssamme matkustamoon, hän vain totesi, että sitten tarvitsemme koirallemme kantokassin. Sanoimme, että sitähän me juuri olemmekin menossa ostamaan. Valinnanvaraa ei tosin kaupoissa hirveästi ollut, vain yksi laukkukauppa löytyi. Niitä kauppojahan löytyy Schipholista sitten enemmänkin sen jälkeen, kun olet ensin selvittänyt tiesi läpi lähtöselvityksen ja passintarkastuksen, mutta mehän emme sinne asti päässeet etsimään, koska Taikalle piti saada se kassi ennen lähtöselvitystä. Tuo ainoa kauppa, joka meillä tässä vaiheessa oli käytettävissämme, oli tietenkin täynnä toinen toistaan hienompia ja kalliimpia nahkalaukkuja ja matkalaukkuja. Kaupassa oli erittäin miellyttävä ja ystävällinen myyjätär, jolle selitimme ongelmamme. Hän löysi kuin löysikin meille kädenkäänteessä kassin, joka sopisi tarkoituksiimme vallan mainiosti: ohutkankaisen, mutta kestävää laatua olevan putkikassin. Ostimme sen, ja myyjätär sanoi, että sen pitäisi kelvata, vaikkei nyt varsinaisesti mikään koirien kuljettamiseen tarkoitettu kassi olekaan. Hän myös kehotti meitä tulemaan takaisin, jos operaatiomme ei tämän kassin kanssa syystä tai toisesta onnistuisi. Kiitimme häntä kovasti ystävällisyydestään, ja hän toivotti meille hyvää matkaa. Yhteinen toiveemme oli, ettemme ainakaan sinä päivänä enää tapaisi.

Me siirsimme Taikan matkapeitteet, pienen muovipohjaisen kynnysmaton sekä karvapeiton, lentoboxista kassiin ja tuuppasimme myös Taikan kassiin. Ehkä hiukkasen huvittavannäköistä touhua tuo oli: Taika seisoi jättikokoisessa putkikassissaan hölmistyneen näköisenä eikä halunnut millään käydä maate. Minä tietenkin ehdin jo kauhuissani ajatella, ettei tästä tule yhtään mitään. Mutta kun oli pakko tulla! Nakkasin kassin Taikoineen päivineen olalleni, jolloin Taika kävi nopeasti makaamaan uuteen 'matkalaukkuunsa'. Tuon kun olisi saanut valokuvattua, mutta kuvaaminen ei tuossa vaiheessa juolahtanut mieleenkään, kun oli jo jännitettävä, miten läpäisisimme lähtöselvityksen Taikoinemme.

Suunnistimme seuraavaksi siis kohti lähtöselvitystiskiä. Taikasta ei näkynyt kuin pää kassista, ja minä yritin kantaa taakkaani sen näköisenä, että se on höyhenenkevyt. Teemu raahasi matkatavaroitamme ja Taikan tyhjää lentoboxia. Jätin suosiolla puhumiset Teemulle, joka selitti tiskillä asiamme. Virkailijat hiukan ihmettelivät, että SAS:n toimistosta oli annettu lupa Taikan kuljettamiseen matkustamossa, se kun painoi pari kiloa liikaa. Onneksi eivät ihmetelleet kassisysteemiämme, minä kun pelkäsin, etteivät hyväksy kassialmaamme matkustamoon, vaan ainostaan kuljetusboxissa matkustavat koirat. Boxin käyttäminen matkustamossa ei meidän tapauksessamme tietenkään tullut kyseeseenkään, koska se oli aivan liian iso sinne. En nyt tietenkään voinut hyvällä tahdollanikaan väittää, että Taika olisi tuossa megakassissaan näyttänyt sylikoiralta, mutta olin edelleen sitä mieltä, että kaksi kiloa sinne tai tänne ei nyt niin paljon ollut. Ei varsinkaan, kun meille ei oltu kerrottu tuosta koneenvaihdosta, kuten olisi pitänyt. Virkailijat näyttivät olevan kanssamme samaa mieltä ja naureskelivat sille, miten suloiselta wipusemme kassissaan näytti. Taikan matkustamopaikka vielä varmistettiin päätteeltä ja ruumapaikka peruutettiin. Lievästi sanottuna jännitin koko toimituksen ajan, milloin joku esittää meille stop-merkkiä. Ajattelin huokaista helpotuksesta vasta koneessa, Taika kainalossani. Passintarkastuksessa jouduimme vielä ottamaan Taikan ulos kassistaan, kun kassi haluttiin penkoa läpi. Tämäkin virkailija naureskeli unenpöpperöiselle wipusellemme, joka ei enää liikauttanut vapaaehtoisesti eväänsäkään, vaan näytti kotiutuneen sinne kassiinsa paremmin kuin hyvin.

Pääsimme sitten vihdoin ja viimein Taikoinemme koneeseen, ja lento Kööpenhaminaan sujui hyvin - itse asiassa erinomaisesti. Taika nukkua rötkötti kassissaan jalkojemme juuressa koko ajan. Isossa ja ohutkankaisessa putkikassissa oli se hyvä puoli, että Taika pystyi venyttelemään siinä mielin määrin ja oikomaan kinttujaan. Sillä näytti olevan oikein mukavat oltavat. Saimme nousun ajan pidellä kassista kiinni, jottei se olisi Taikoineen lähtenyt liukumaan alaspäin kohti koneen perää. Taika veti sikeitä unia koko toimituksen ajan. Myös laskun ajan se nukkui. Ainoa hetki, milloin se vähän nosti päätään, oli, kun me ihmislapset saimme ruokaa.

Koneenvaihto oli siis edessä Kööpenhaminassa, ja mennessämme siellä jonottamaan koneeseen pääsyä arvasin edessä olevan ongelmia. Jonon vieressä seisoi nainen pienen kuljetusboxin kanssa, ja minä arvasin jo, mitä tuleman piti. Meitä ei päästetty koneeseen, sillä siellä oli jo kaksi pientä koiraa eikä kolmatta eläintä saanut matkustamoon enää viedä. Ainoa mahdollisuus meille lentää tuolla koneella oli, että laittaisimme Taikan ruumaan. No way! Siirryimme sivuun odottamaan. Tuo nainen boxinsa kanssa kertoi meille, että hänellä oli kissalleen varattuna paikka matkustamossa, mutta hän ei silti sinne kissoineen päässyt, koska nuo kaksi koiraa olivat sinne jo ehtineet. Hänelle oli itse asiassa puhelimitse paria viikkoa ennen matkaa vielä vahvistettu, että hänen kissallaan on matkustamopaikka, mutta noinkohan lie käynyt niin, että otuksia oli vahingossa buukattu liikaa samaan koneeseen! Meidän kohdallamme oli ilmeisesti käynyt niin, että Amsterdamin päässä oli selvitetty ainoastaan se, että Taikalla oli paikka matkustamossa välillä Amsterdam - Kööpenhamina, mutta väli Kööpenhamina - Helsinki oli unohtunut tarkistaa. Kun matkustamopaikkaa ei Taikalle löytynyt tässä koneessa, niin tavaramme otetiin pois koneesta. Me emme suostuneet laittamaan Taikaa ruumaan, sillä meille oli luvattu matkustamopaikka Helsinkiin asti, ja sen me myös nyt halusimme!

Alkoi virkailijoiden kanssa kiivas sananvaihto siitä, mitä tehdä. Ärräpäiden jälkeen naureskelin kissanaisen kanssa, että mikäs meillä: mennään Kööpenhaminan Hiltoniin SAS:n laskuun ja lennetään huomenna matkustamossa eläiminemme kotiin. Välillä informoin isääni siitä, että olemme tällä hetkellä Kööpenhaminassa emmekä tiedä, tulemmeko kotiin tänään vai huomenna, joten ei kannata vielä lähteä kentälle meitä vastaan. Teemu yritti kovasti saada Anders-nimistä virkailijaa tajuamaan, että meidät kannattasi hoitaa mitä pikimmiten kotiin. Stackars Anders! Tämä virkailija ei ollut aluksi kauhean ihastunut meidän väittelyistämme, mutta sai kuin saikin pikku hiljaa vauhtia allensa ja rupesi suunnittelemaan meille erilaisia lentovaihtoehtoja. Taisi olla Teemun sinnikäiden vaatimusten ansiota! Kissanainen tiesi kertoa meille, ettemme todennäköisesti millään mahtuisi seuraavaankaan Helsinkiin lähtevään SAS:n koneeseen, koska sinne oli varattu jo useammalle kissalle paikat. Kööpenhaminassa kun oli kansainvälinen kissanäyttely, jossa oli muitakin suomalaisia osallistujia kuin hän. Olin varma, ettei meidän nyt ainakaan kannattanut jäädä kentälle notkumaan ja odottamaan, pääsemmekö tuohon koneeseen vai emme. Pikku hiljaa alkoikin hahmottua sellainen reittivalinta, että lennämme Köpiksestä Tukholmaan ja Tukholmassa vaihdamme konetta ja lennämme sieltä Suomeen. Jaa-a, Ruotsissahan vaaditaan koirille nämä vasta-ainetestit ja -määritykset, mitkä Taikan osalta kyllä olivat kunnossa, mutta eihän minulla ollut tätä koskevaa paperia mukanani, normaalit rokotustodistukset vain. Päätin, ettei Arlandan lentokenttäalueella piipahtaessamme noita papereita tutkita. Halusimme vain kotiin ja vähän äkkiä kanssa!

Seuraava ongelma oli, ettei meillä ollut lippuja tuohon Tukholman koneeseen - joka muuten lähtisi viiden minuutin kuluttua. Varsin pieni ongelma meidän mielestämme oli se, ettemme tienneet, milloin ja millä koneella matkatavaramme Suomeen saapuisivat. Mutta ei hätää, niille kuulemma olisi kotiinkuljetus. Kiireen vuoksi meille tilattiin sellainen lentokenttäauto kuskeineen päivineen, sillä emme olisi ehtineet koneeseen ajoissa jalan. Sanoin kissanaiselle, joka vielä empi, mitä tehdä: "Hyppää kyytiin, nyt mennään kotiin!" Ja niin meitä kuskattiin: Teemua, minua ja Taikaa, joka nukkui kassissaan ollen täysin tietämätön pikku ongelmistamme, sekä kissanaista kissoineen. Huikkasimme Anders-nimiselle virkailijalle, joka oli tarmokkuudellaan saanut meille lennon kotiin etsityksi, suuret kiitokset. Ai että mikä fiilis! Rupesimme nauramaan siinä kärryssämme, joka töötti soiden huristeli me kyydissään kohti lähtöporttiamme, että olemme kuin suoraan Lontoon Heathrow'sta kertovasta 'Lentokenttä'-nimisestä TV-sarjasta! Eikä siinä muuten vielä kaikki. Lähtöportilla meille tekaistiin nopeasti jonkinlaiset liput Tukholman koneeseen ja pääsimme business-luokkaan, koska muut paikat olivat jo täynnä! Tämähän sopi meille oikein hyvin, ei valittamista. Niin sitä lennettiin hyvää ruokaa syöden Tukholmaan, Taika taas autuaan tietämättömänä maailman menosta.

Tukholman päässä kaikki sujui loistavasti. Meillähän ei taaskaan ollut lippuja Helsinkiin menevään koneeseen, mutta Kööpenhaminasta oli jo soitettu ympäri Arlandaa, että Köpiksestä on tulossa suomalaisia eläinihmisiä, joilla ei ole lippuja, mutta joiden pitäisi päästä Suomeen. Liput hoituivat, ja meille jäi jopa hieman hengähdystaukoa ennen koneenlähtöä. Tällä kertaa emme tarvinneet lentokenttäautoa. Soitin isälleni kentältä, että nyt olemme Tukholmassa ja pääsemme sittenkin tänä yönä kotiin. Isää seikkailumme nauratti.

Kuin pisteenä i:n päälle, lensimme Tukholmasta Helsinkiin pienellä koneella, joka oli täynnä virkaintoisia nuoria suomalaisia lentoemäntiä. Kahdella edellisellä lennolla ei Taikan mukanaolo matkustamossa ollut häirinnyt ketään - ei miehistöä eikä muita matkustajia - mutta nyt näytti häiritsevän näitä nuoria lentoemoja. Lentoturvallisuus on tärkeä asia, yhtään en sitä vähättele. En todellakaan! Mutta Taikamme ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon 'ylipainoinen', vain kaksi kiloa. Lisäksi lentoyhtiöhän se oli itse tyrinyt kysyessäni näistä olosuhteista ja varatessani saamieni vastausten perusteella liput meille. Kun lentoemännät tulivat viidennen kerran meille tuolla lyhyellä matkalla Tukholmasta Helsinkiin valittamaan, että meidän pitäisi saada Taika työnnettyä edessämme olevan penkin alle, niin ei oikein enää jaksanut kaiken rumban jälkeen naurattaa. Kahden vierekkäisen penkin välissähän penkin alla ei ole tyhjää tilaa, vaan tyhjää tilaa on aina vain yhden penkin leveydeltä, ja penkkien välissä menevät nämä kiinnityssysteemit. Millä ihmeellä whippetin, joka muuten meidän tapauksessamme edelleen retkotti kassissaan koko leveydeltään ja pituudeltaan, saa tungettua yhden penkin alle? Sehän menee lyttyyn koko koira! Totesimme lopulta väsyneinä lentoemännälle kellon ollessa yli puolenyön, että jospa hän haluaisi itse kokeilla ja näyttää meille, miten hän tehtävässä onnistuu. Ei hän halunnut kokeilla. Siihen loppuivat valitukset tästä nelijalkaisesta turvallisuusriskistämme. Hieman ihmettelen sitä, että ihmisillä saattaa olla matkustamossa painavia laukkuja tai salkkuja jaloissaan, joskus jopa tyhjillä penkeillä, ihan nousujen ja laskujenkin ajan, mutta tämä koira, joka retkotti lattialla jaloissamme, koettiin ongelmalliseksi tapaukseksi.

Kaiken kokemamme kruunasi tämän pienen koneemme laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentokentälle noin klo 01.00 yöllä Suomen aikaa. Oli pimeää, sää oli pilvinen ja vettä tihkutti. Koneen valot heijastuivat aavemaisesti pilviharsoihin pimeyden ja vesisateen keskellä. Pieni koneemme piti aikamoista meteliä laskeutuessaan, mikä yhdistettynä sääolosuhteisiin loi vaikutelman siitä, kuin koneemme olisi syöksynyt alas! Todellisuudessa siis mitään vaaraa ei ollut, mutta tuo meteli ja sääolosuhteet, ehkäpä oma väsymyskin, loivat oudon vaikutelman laskeutumisesta. En ole koskaan kokenut vastaavanlaista laskeutumista! Maankamaralle päästyämme olimme onnellisia siitä, että olimme vihdoin ja viimein päässeet kotomaahamme.

Olihan ollut pitkä matka Amsterdamista Helsinkiin: kaiken kaikkiaan se taisi kestää sellaiset seitsemisen tuntia. Nyt voin sitten sanoa käyneeni myös Tanskassa. Pohjoismaisista pääkaupungeista jäi tällä reissulla piipahtamatta vain Oslossa ja Reykjavikissa. Taikan kotimatka oli varmasti aivan toista luokkaa kuin menomatka. Kanssamatkustajamme olivat matkan varrella ihastelleet sen rauhallista käyttäytymistä kassissaan. Enpä olisi minäkään ikinä Taikasta uskonut, että se osaa olla noin rauhallinen, sille kun 15 minuutin matkustaminen paikallisjunassa on välillä liikaa. Likka taisi tajuta, että nyt kannattaa tsempata. Tulipahan tällä reissulla opittua, että koiran kanssa matkustettaessa välilaskumahdollisuudesta kannattaa aina erikseen kysyä. Miksei muutenkin.

Kentältä ajoimme kiiruusti Malminkartanoon hakemaan Tintin ja Tuplan kyytiimme. Kylläpä olivat hauvamme iloisia meidät nähdessään, Tupla oli suorastaan onnellinen nähdessään Taika-äitinsä. Väsyneinä, mutta onnellisina, me koirinemme matkasimme kotiimme nukkumaan.

Helmikuussa 2002,
kevättä ja kesää odotellessa
Minna Ruotsalo

P.S. Nelijalkaisia hollannintuliaisiamme voit käydä ihastelemassa MaXwin A-pentueen sivulla. Nelijalkaisten tuliaistemme lisäksi meillä on nyt sitten myös sellainen mahdottoman iso putkikassi! Ei nyt ihan lätkäkassin kokoinen, mutta melkein ...