Taikan juoksukausi 2002 alkoi loistavasti: likka paineli kevään ensimmäisissä harjoituksissa selkeästi nopeampaa vauhtia kuin koskaan aikaisemmin tuossa vaiheessa kiimankiertoaan. Olimme iloisesti yllättyneitä Taikan menosta ja meiningistä. Oli lupa odottaa hyvää ... Toukokuun alussa helatorstaina olimme Tampereella harjoituksissa, ja Taikan vauhti oli hiipumaan päin. Syykin sitten selvisi, kun huomasimme sen tisseistä tulevan maitoa: valeraskaus. Ei voinut olla totta! Ei auttanut muu kuin ruveta jarruttelemaan, ottamaan iisimmin. Valeraskaus osoittautui melkoisen kinkkiseksi, ja vasta 3.-4.8.2002 juostuissa WH:n ratamestaruuskilpailuissa näimme välähdyksen vanhasta kunnon taikamaisesta menosta. Suomen mestaruuskilpailuihin (17.-18.8.) ehdittiin jo ilmoittautua, mutta tiistaina 13.8. Taikalla alkoi kiima, joten haaveet siitä, että olisimme päässeet SM:hin, sai haudata. Tällä kertaa päästiin jo aika lähelle, vajaan viikon kun olisi kiima antanut odottaa. Mutta kun ei, niin ei.

Eipä siinä sitten mitään, katseet suunnattiin kohti Ranskaa ja Jean-Paul Harounen upeaa nuorta kasvattia Raptor du Pack de la Jetiä, jonka omistavat José ja Catherine Fernandez Ranskasta. Kyllä siinä oli ollut Fernandezin perheellä ihmetystä kerrakseen, kun Suomesta kysyttiin heidän urostaan siitokseen. Eivät voineet ymmärtää, miten me ensinnäkin tiesimme heidän koirastaan ja sen kyvyistä, saati tulimme niin kaukaa heidän koiraansa treffaamaan. Mutta hyväähän - tai siis tässä tapauksessa erinomaista :-) - kannattaa hakea vaikka vähän kauempaakin. Helmikuussa 2000 syntynyt Raptor oli juossut vallan loistavasti keväällä 2002 antaen kyytiä mm. upealle velipuolelleen Oby One du Pack de la Jetille, vuoden 2001 Euroopan mestarille sekä vuosien 2001 ja 2002 MM-finalistille.

Varhain lauantaiaamuna 24.8. Teemu heitti Taikan ja minut kimpsuinemme ja kampsuinemme Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Edellisen vuoden huonojen kokemusten opettamina emme tällä kertaa matkanneet SAS:n lennolla, vaan Air Francen ja Finnairin yhteislennolla suoraan Pariisiin ilman välilaskuja. Taikahan joutuisi taas ruumaan, joten hiukan tietysti jännitti, miten se tällä kertaa matkaamiseen reagoisi. Täytyy kyllä sanoa, että omien kokemustemme mukaan koira omistajineen saa Helsinki-Vantaan lentoasemalla osakseen erinomaista palvelua: tällä kertaa eräs ystävällinen virkailija antoi minulle ns. viime tingan ajan, jolloin minun olisi jätettävä Taika koneeseen kuljetettavaksi. Minä kun luulin, että se olisi jätettävä noin tuntia ennen, mutta heille riitti myöhemminkin. Näin koirani ei joutuisi odottamaan niin kauan yksin alhaalla koneen lähtöä. Tämä sopi minulle mainiosti. Sovittuna aikana vein sitten Taikan boxiinsa alas kuljetettavaksi ja toivottelin sille hyvät matkat. Ennen koneeseen astumista pyysin vielä varmistamaan alhaalta, että koirani on tosiaankin tulossa kanssani samalla lennolla.

Lento Ranskaan sujui hyvin. En ollut ollenkaan niin jännittynyt Taikan lennosta kuin edellisenä vuotena olin ollut. Kone saapui aikataulun mukaisesti Charles de Gaullen kentälle, ja juoksin Taikaani vastaan. Eipä minun tarvinnut kauan vilkuilla ympärilleni, kuka ja mistä suunnasta koiraani minulle kärrättäisiin, kun näin Taika-tyttöni boxissaan liukuvan matkatavarahihnalla matkalaukkujen joukossa. Ei pyhä sylvi sentään, eihän sinne saa koiraa boxissaan laittaa!! Miten tämä elävien eläinten kuljettaminen voikin olla niin mahdottoman vaikea asia, että siitä näytettäisiin selviydyttävän sääntöjen ja määräysten mukaisesti ainoastaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla? Ei voi ymmärtää. Muutama ärräpää tuli hiljaa mielessäni lausuttua. Otin boxin äkkiä alas sieltä hihnalta ja päästin Taikan heti ulos. Likka oli onneksi elämänsä vedossa, iloinen kuin mikä, itkusta ei tietoakaan, eikä se ollut matkan aikana kummastakaan päästä mitään koppaansa päästellyt, mikä ilahdutti minua. Saatuani reppunikin alas sieltä hihnalta painelin Taikan kanssa odottelemaan José Fernandezia, jonka oli määrä tulla hakemaan meidät kentältä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, minkä näköinen José on, joten katselin miehiä, jotka vilkuilivat ympärilleen kuin jotakuta etsien, ja jäin odottelemaan, kukakohan heistä osoittautuisi etsiskelevänsä minua. Minuthan José tunnistaisi hyvin Taikasta. Joséta ei kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut. Ajattelin hänen juuttuneen ruuhkaan. Sovittu tapaamisaika alkoi jo ylittyä melkein tunnilla, kun päätin pirauttaa hänelle. No niin, José oli koko ajan ollut toisessa aulassa, aulassa, johon meidän olisi internetin mukaan pitänyt saapua. Välimatkaa reilu kolmisenkymmentä metriä. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Löysimme viimein toisemme, ja Josélla oli ihana omatekoinen kyltti, jossa luki "Vanille" ja siinä oli pieni sydän :-) Rakkausasioissahan Taika Ranskassa oli!

Lähdimme melko pian Taikan ja minun saapumisen jälkeen käymään Liverdyn radalla, joka sijaitsee noin kymmenisen minuutin ajomatkan päässä Fernandezien kodista kylässä nimeltä Liverdy en Brie. Taika lähti mukaan. Minulle haluttiin esitellä paikallinen rata sekä minut ja Taika haluttiin esitellä paikallisille ratajuoksuharrastajille. Meitä kuulemma jo odoteltiin: ihmiset halusivat nähdä, millainen morsmaikku sille Raptorille on Suomesta lentänyt.

Liverdyn rata sijaitsi erittäin idyllisessä ja rauhallisenoloisessa paikassa ison pellon ja metsän laitamilla, kaukana liikenteestä ja asutuksesta. Rata-alue oli aidattu, ja paikalliset vinttikoiraharrastajat kävivät treenaamassa siellä koiriaan vapaana myös itse juoksuradan ulkopuolella, turvallista kun oli. Viime aikoina Liverdyn radalla oli ollut ongelmia ilkivallantekijöiden ja varkaiden kanssa. Syrjäisestä sijainnista kun oli se haitta, että kaiken maailman vandaalit ja varkaat pääsevät siellä kaikessa rauhassa touhuamaan pahojaan. Kaikkialle ne tiensä löytävätkin.

Kun saavuimme radalle, olivat lauantaiset harjoitukset jo loppumaisillaan. Tällä kertaa treeneissä oli pääasiassa vain nuoria koiria sekä muutama sellainen aikuinen koira, joka tähtäsi parin viikon päästä Unkarin Rabapatonassa juostaviin EM-kilpailuihin. Ranskassahan elokuu on monille lomakuukausi, joten senkin vuoksi harjoituksissa oli hiljaista. Ehdin juuri parahiksi nähdä Raptorin kasvattajan Jean-Paul Harounen kasvattaman ja omistaman Tina Arena du Pack de la Jetin (Oby One du Pack de la Jet x Pistol Rocket), n. 7-8 kk juoksevan pienen pyrähdyksen kolmoskaarteesta maaliin. Hyvin tyttö pyyhälsi menemään. Oli erittäin mukava tavata Jean-Paul ja elämänkumppaninsa Christiane Paillet. Jean-Paulilla on upeita koiria ja kasvatteja: le Pack de la Jetin O-pentue on niittänyt viime vuosina mainetta EM-2001 Oby One du Pack de la Jetin sekä MM-2001 One Black Beauty du Pack de la Jetin johdolla. Uusinpana tulokkaana on Raptor du Pack de la Jet, joka on kipittänyt melkoista vauhtia ovaalilla - tätä artikkelia kirjoittaessani tiedämme jo, että Raptor on antanut kansainvälisen myrskyvaroituksen voittamalla aivan ylivoimaisesti marraskuun alkupuolella 2002 Belgian Awansissa juostun arvostetun kansainvälisen Lévrier d'Or -kilpailun.

Liverdyn radalla sitten ihmeteltiin Taikaa ja meidän pitkää astutusmatkaamme. Taika oli kovin innostunut vieheestä, sen olisi tehnyt mieli radalle pinkomaan. Tällä kertaa jätimme kuitenkin pyrähdykset väliin, eikä viehe onneksi ollut käynnissä kuin vähän aikaa meidän siellä ollessamme. Muutaman kerran pääsi Taika näyttämään ranskalaisille, millaisen huudon ja metelin suomalaistunut belgialainen radan varrella saa aikaan :-) Minulla oli täysi työ - paitsi pidellä Taikaa, kun viehe kävi - yrittää estää sitä pissimästä juoksuhousuihinsa, joita pidin sillä päällä, jottei se olisi jättänyt nartun tuoksujaan ympäri rata-aluetta.

Oli mukava nähdä ranskalainen rata ja ranskalaisia vinttikoiraharrastajia rataharjoituksissaan, vaikka en ehtinytkään nähdä kuin muutaman koiran siellä juoksemassa. Viivyimme radalla noin tunnin verran, sillä meidät oli kutsuttu Jean-Paulin ja Christianen luo illalliselle, joten jossain välissä piti ehtiä vähän lepuuttamaankin matkan jäljiltä. Ajattelimme Taikallekin tekevän hyvää ottaa pienet nokoset.

Illalla suuntasimme siis autonnokan kohti Haroune-Paillet -perheen kotia, joka sijaitsee Coubertissa, reilun kymmenen minuutin ajomatkan päässä Ozoir la Ferrièrestä. Taika lähti taas mukaan, koska emme halunneet heti jättää sitä vieraaseen paikkaan yksin. Olin tuonut Jean-Paulille ja Christianelle koirineen vähän tuliaisia Suomesta ja kiitin heitä ystävällisyydestään. Vietimme todella mukavan illan. Juttelimme niitä näitä koirista ja racingistä. Oli ihanaa kuunnella aitojen ranskalaisten keskustelevan ranskaksi - maailman toiseksi kauneimmalla kielellä suomen kielen jälkeen. Oh la laa! Kyllä korva lepäsi. Hyvin pystyin seuraamaan puhetta, vaikka tempo olikin nopea. Oma puhuminen oli sitten vähän hankalampaa, mutta kyllä sekin jotenkuten luonnistui, joten ei tarvinnut ihan tuppisuuna istua :-) Oli myös mukava tavata Raptorin äiti Ladjina de Lei Picouren, isoisä Djinn du Pack de la Jet, Raptorin sisar Ronnie Maker du Pack de la Jet sekä muita Jean-Paulin ja Christianen koiria. Nuori Tina Arena oli melkoinen pusumaakari, kuten nuoret wipusenlapset nyt yleensä ovat. Aika kului kuin siivillä, ja joskus puolenyön jälkeen lähdimme kotiin. Olin aivan naatti päivästä: aikainen herätys kotona Suomessa, lentomatka, lentomatkan jälkeen melkein taukoamatonta puhumista ja liitelemistä paikasta toiseen. Silmäni eivät enää meinanneet pysyä auki, ja myös Taika oli väsynyt. Päästyämme takaisin Fernandezin perheen kotiin, kellahdin oitis sänkyyn nukkumaan.

Sunnuntaina oli ohjelmassa kaupassa käyntiä ja grillijuhliin valmistautumista. Kävimme mm. ostamssa minulle kalaa paikallisesta kaupasta - lihaa kun en syö - grillattavaksi. José kokkaili keittiössä, ja Taika tuntui viihtyvän siellä erinomaisesti hänen kanssaan. Ei kyllä ollut ihme: José syötti Taikalle milloin mitäkin, 'petite fifin' kun piti kuulemma saada ylimääräisiä herkkuja, jotta se jaksaa tulla kantavaksi ja kantaa niitä vauvojaan pari kuukautta :-) Kyllä Taika söikin. Minkäänlaisesta koti-ikävästä ei ollut tietoakaan, Taika oli Fernandezien keittiössä kuin kotonaan! Niin olin minäkin. Oli ollut tietysti melkoinen jännitysmomentti tulla koiransa kanssa asumaan ventovieraiden ihmisten kotiin - kuten oli varmasti myös Fernandezeille ottaa vieras ihminen koirineen asumaan oman katon alle viikoksi - mutta tulimme heti loistavasti juttuun keskenämme. Oli ihanaa huomata, että viihdyimme Taikan kanssa erittäin hyvin kyläpaikassamme ja että meidänkin seurassamme näytettiin viihdyttävän.

Grillijuhlat, joihin myös Jean-Paul ja Christiane tulivat, sujuivat loistavasti, ja juttua piisasi niin paljon, että ne minun kalani, joita varten olimme nimenomaan sinne kauppaan aamupäivällä menneet, unohtuivat grillille. Kukaan meistä ei jutustelun lomassa muistanut asiaa. Taisi olla grillistä tuleva savuvana, mikä herätti jonkun meistä huomaamaan, että jotakin sinne grillille oli jäänyt. Ihmettein isännälleni ja emännälleni, että mitenköhän minä olisin jaksanut vielä nuo kalatkin syödä, elleivät olisi 'menneet savuna ilmaan'. Minä kun olin jo niin täynnä paitsi näissä pippaloissa syötyjen maukkaiden grillattujen katkarapujen jäljiltä, niin myös vielä edellisen illallisen jäljiltä. Ranskalaiset ystäväni jaksoivat naureskellen ihmetellä, miten vähästä tulin täyteen, ja minä jaksoin ihmetellä, miten he voivat lihoamatta syödä näin paljon :-) Kai se on se kuuluisa Välimeren ruoan salaisuus.

Olimme alun perin suunnitelleet yrittävämme astutusta ensimmäisen kerran vasta maanantaina, mutta Jean-Paul totesi, että Taika näyttää olevan valmis jo tänään, kuten näyttikin, ja päätimme yrittää. Raptor-sulhanen haettiin tapaamaan morsiantaan tositarkoituksella. Pikaisestihan se oli Taikaa nuuskuttanut jo saapumispäivänämme. Taikalla oli siis edessään ensikertalainen, sillä Taika oli reilu kaksivuotiaan Raptorin ensimmäinen morsian. Koirat innostivat toisistaan heti, mutta liika yleisö näytti häiritsevän, joten päätimme yrittää myöhemmin uudestaan. Kun Jean-Paul ja Christiane lähtivät, kokeilimmekin uudestaan. Jonkin aikaa siinä meni, sitten onnistui. Aivan loistavaa!! Ja tietenkin helpotuksen huokaus, sillä ensikertalaisen kanssa sitä aina vähän jännittää, miten menee. Etenkin, kun on tullut melkoisen pitkän matkan takaa. Olimme aika iloisia koko loppuillan :-) Suomeen lähti heti ilmoitus onnellisesta perhetapaamisesta. Samoin Jean-Paulia ja Christianea informoitiin tapahtuneesta.

Maanantaina meillä ei ollut mitään ihmeellistä ohjelmaa, viikonloppu olikin ollut melkoisen hektinen. José oli töissä, joten olin lomalla olevan Catherinen kanssa kahdestaan kotosalla koirien kanssa. Päätimme aamiaisen jälkeen käydä paikallisessa ostoskeskuksessa Carrefourissa ostoksilla. Pyörimme kaupoissa, mm. isossa kemikaalioliikkeessä tuoksuttelemassa hajuvesiä. Tyttöjen juttuja :-) Ruokakaupassakin piipahdimme ostoksilla, ja siellä silmiini pisti hillittömän iso kalaosasto, jossa oli suomalaiselle vähän eksoottisempia kaloja nähtävillä. Ihania Välimeren antimia. Kovin kauan aikaa emme viitsineet Carrefourissa viipyä, sillä tarkoituksenamme oli lähteä Raptorin ja Jasonin kanssa pienelle kävelylenkille. Vanhus Easy Rider ei enää kävelylenkeillä käynyt, sillä kun jalat olivat jo vähän huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme lähdimmekin tekemään sellaisen rauhallisen tunnin lenkin nuorempien wipupoikien kanssa. Pojat olivat innoissaan. Oli kiva nähdä paitsi Ozoir la Ferrièreä, niin myös millaisessa ympäristössä yksi Euroopan tämän hetken nopeimmista uroksista treenaa :-)

Koko vierailumme ajan Fernandezin perheen wipupojat käyttäytyivät aivan esimerkillisesti. En kertaakaan kuullut poikien kinastelevan keskenään, ja viikon täytyi kuitenkin olla niille raskas, kun kylässä oli parhaassa kiimassaan oleva narttu. Raptor-kulta se kävi Taikan ja minun huoneen oven takana välillä nuuskuttamassa ja itkemässä, mutta tuo nyt oli pientä. Poika vain halusi tarkistaa, vieläkö morsmaikku on tallella - lähtömme jälkeen Raptor oli kuulemma etsinyt Taikaa koko talosta, poika-rukka. Raptor on kotioloissakin todella upeanluonteinen uros. Minulle näytettiin pari sen juoksuvideota, joista näkee, että radalla poika syttyy, kun taistelu on kovaa. Sillä on suuri voitontahto, se ei halua hävitä. Kotioloissa Raptor taas on kuin pikku poika, jonka elämä on tennispallo. Niin, ja tietysti myös ruoka. Pihalla se halusi jatkuvasti, että sille heitetään palloa. Ja sillehän heiteltiin. Välillä se toi sisälläkin sitä palloaan heiteltäväksi. Aika hauska episodi sattui yhtenä iltapäivänä, kun katsoin DVD:ltä ranskalaista elokuvaa. Huomasin siinä elokuvaa katsoessani, että Raptor kurkisteli eteisessä nurkan takaa ja tuijotti minua. Sitten se toi pallon eteeni, ja tajusin, että jaahas palloa pitäisi heitellä. Pistin pallon hiljakseen - sisällä kun olimme - vierimään pitkin olohuoneen lattiaa, ja poika haki sen, toi minulle ja painui taas sinne nurkan taakse. Sieltä se kurkki minua, ihan kuin olisimmme jonkinlaista piilosta leikkineet. Välillä näkyi enemmän päätä, välillä taas näkyi vain kuononpäätä. Ajattelin itsekseni, että mitä tuo koira oikein touhuaa. Kävi ilmi, että se on tottunut, että sille heitellään palloa eteisen käytävässä, siksi se siellä nurkan takana käytävässä piileskeli. Hetken jo luulin, että tämä koira osaa leikkiä piilosta :-)

Tiistaipäivänä oli edessä toinen astutus. Astutusvastaavina olimme me naiset, Catherine ja minä, José kun oli töissä. Heti aamulla pistivät Raptor ja Taika toimeksi, ja hienosti sujui! Ilo oli taas ylimmillään. Tuo pitkä astutusmatka tosiaankin luo aina omat jännitteensä, varsinkin, kun uros on ensikertalainen. Taas soiteltiin ja läheteltiin tekstiviestejä ympäri ämpäri tämän iloisen perhetapahtuman johdosta. Taika meni levolle, minä joksikin aikaa sen mukaan. Sitten lähdin Catherinen kanssa käymään Servon-nimisessä pikkukaupungissa sijaitsevassa isossa lemmikki- ja puutarhakaupassa Truffaut'ssa. Ostin koirille vähän tuliaisia. Truffaut oli tällaiselle koira- ja puutarhaintoilijalle muuten aivan ihana paikka, mutta se negatiivinen asia - ja iso sellainen - mitä näissä ranskalaisissa eläinkaupoissa on, on, että niissä myydään koiranpentuja. Asia, mikä sai tipan silmäkulmaani. Truffaut'ssa yhdessäkin 'akvaariossa' oli hyvin pienessä tilassa melkoisen iso saksanpaimenkoiran pentu yhdessä irlanninsetterin pennun kanssa. Niillä oli vain sahanpuruja allaan, ja loistelamput paloivat täysillä, eli kuumakin niillä siis oli. Kovin surullinen näky.

Tiistaipäivänä kävimme myös eläinlääkärin luona. Fernandezien käyttämä eläinlääkäriasema sijaitsi vain reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä heidän kodistaan, joten pääsimme sinne kätevästi kävellen. Tarvitsimme Suomen kennelliitolle todistuksen siitä, että Raptorilla on normaalit kivekset. Itse asiassa kennelliitollemme olisi kuulemma riittänyt se, että Raptorilla oli näyttelytulos Ranskasta, mutta varmuuden vuoksi haimme vielä eläinlääkäriltä nimenomaisen todistuksen asiasta, kun eipä tuo nyt kovin suuri vaiva ollut, kun niin lähellä sijaitsi. Sitä paitsi Raptorin eläinlääkäri halusi nähdä Raptorin morsiamen Taikan. Tyrkyttelyistä huolimatta eläinlääkäri ei ottanut vastaan maksua todistuksesta. Eivät kelvanneet suomalaiset eurot, vaikka kuinka yritin - eivätkä olisi kelvanneet mitkään muutkaan eurot. Hänelle kuulemma riitti, että hän näki suomalaisen, se oli hänelle eksoottinen kokemus :-) Eläinlääkäriherra oli mukava, ja Catherine kehui hänen eläinlääkärintaitojaan. Miellyttävä vierailu ranskalaisella eläinlääkäriasemalla.

Keskiviikkona päätimme piipahtaa Catherinen kanssa Pariisissa. Sää oli hieman sateinen, mutta se ei meitä haitannut, meillä kun oli tarkoitus vain nopeasti käydä tiiraamassa muutama nähtävyys. Minä en halunnut jättää Taikaa kovin pitkäksi aikaa yksin, joten siksikään en ollut halukas vaeltelemaan tuntitolkulla Pariisin kaduilla. Catherine oli samaa mieltä, ettei viitsitä jättää koiria tuntitolkuksi yksinään, pojatkin kun oli varmuuden vuoksi suljettu makuuhuoneeseen. Junamatka Ozoir la Ferrièrestä Pariisiin kesti reilu puolisen tuntia. Pariisin metroverkosto on kyllä hillitön, en varmasti olisi ikinä löytänyt yksin oikeita reittejä! Kävimme ulkopuolelta katsastamassa mm. Notre Damen, Sorbonnen, Palais du Justicen jne. Catherine halusi myös näyttää lempikauppansa, jossa on aivan ihania kalusteita mm. puutarhaan - olemme molemmat jonkin sortin puutarhahulluja. Piipahdimme myös muutamassa kirjakaupassa ja divarissa. Sitten kävimme taas myös näissä surullisemmissa paikoissa eli pienen pienissä eläinkaupoissa, joissa oli lisää koiria pienissä 'akvaarioissaan'. En minä niissä kauan aikaa viihtynyt. Yhdessäkin kaupassa oli Jack Russelin näköisiä koiranpentuja, joista yhdellä maha pingotti niin piukeana madoista, että hyvä, ettei koira ratkennut. Ällöttävää touhua! Catherinekaan ei suurena eläintenystävänä pitänyt tästä ranskalaisesta meiningistä. Minä toivon, että edes EU:n puitteissa pystyttäisiin kieltämään moinen, kun ranskalaiset itse eivät siihen näköjään kykene!

Emme olleet Pariisissa kuin muutaman tunnin: emme vain jaksaneet kierrellä siellä. En tiedä, johtuiko sateisesta ja vähän painostavasta ilmastakin, mutta liikenteen aiheuttama saaste kävi minun keuhkoihini. Kaipasin takaisin Ozoir la Ferrièren raikkaaseen ilmaan. Oli kuitenkin kiva käydä edes piipahtamassa Pariisissa, ja löysinhän minä sieltä itselleni etsimäni aarteenkin: ranskalaisen koiralehden, jossa oli kuva Raptorista ja juttu Sélestatissa juostuista Ranskan mestaruuskilpailuista.

Kotiin päästyämme rupesimme valmistautumaan illan shamppanjakekkereihin. Fernandezin perhe oli päättänyt järjestää Taikan ja minun viimeisenä Ranskan iltanani shamppanjakekkerit Raptorin ja Taikan kunniaksi. Juhliin oli kutsuttu Jean-Paul ja Christiane sekä Raptorin isänisän Doc Destroyn omistajat Bernard ja Aline Vivet. Vivetin perheelle ei oltu kerrottu mitään Raptorin perheelisäyssuunnitelmista eikä Taikasta ja minusta, vaan heille oli päätetty järjestää pieni yllätys. Ja yllättyneitä he olivatkin, kun juhliin saapuivat! Olihan siinä taas ihmetystä kerrakseen, että Suomesta asti oli lentänyt tällainen Taika-tyttö Raptoria tapaamaan.

Ilta sujui loistavasti, ja muutaman shamppanjapullon me kumosimme. Ja juttua piisasi. Oli taas ihanaa kuulla ranskalaisia puhumassa ranskaa oikein vauhdilla. Puhuttiin koirista, Suomesta, Ranskasta, milloin mistäkin. Minä putosin välillä kärryiltä, kun en meinannut aina saada innostuneesta ja nopeatempoisesta puheesta selvää. Ranskalaiset ystäväni luonnollisesti kehuivat kielitaitoani, kuinkas muuten :D Mutta ei tällä matkalla opeteltu vain ranskaa, sillä jossain vaiheessa iltaa hain sanakirjani yläkerrasta jotain sanaa etsiäkseni, ja ranskalaiset ystäväni rupesivat selaamaan sitä. Heille oli suuri yllätys, kuinka vähän esim. B- ja C-alkuisia sanoja suomen kielestä löytyy. Sitten ruvettiinkin opiskelemaan suomen kieltä: numeroita, kiitoksen sanomista, tervehdyksen esittämistä jne. Ja hauskaa oli. Jean-Paulin pitäisi nyt osata, mikäli Tampereen MM-kilpailuihin vuonna 2004 tulee, tilata ainakin kaksi, kolme kaljaa suomen kielellä. Neljän tilaaminen saattaa jo tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, ä-kirjain kun ei välttämättä oikein taivu ranskalaisen suussa :-)

Ilta oli erittäin onnistunut, loistava. Meillä oli oikein mukavaa. Puolenyön jälkeen oli aika hyvästellä vieraat. Hieman haikeana hyvästelin mm. Raptorin kasvattajan Jean-Paulin. Kiitin häntä jälleen kerran avustaan ja ystävällisyydestään ja toivottelin onnea le Pack de la Jetin koirille Unkarin EM-kilpailuihin.

Torstaiaamupäivänä, kotiinlähtöpäivänäni, piipahdimme Catherinen kanssa vielä pienessä kaupungissa nimeltä Tournan en Brie. Matka Ozoir la Ferrièrestä kesti autolla parikymmentä minuuttia. Taas uusia maisemia, joita on aina ilo katsella. Minun oli määrä ostaa Tournan en Briestä juustoa eräästä pienestä juustoihin erikoistuneesta liikkeestä, mutta kauppa oli ikäväksemme kiinni. Olihan vielä elokuu, ranskalaisten lomakuukausi. No, näinpähän tämänkin pikkukaupungin. Tuliaisjuustot tuli sitten ostettua toisesta kaupasta.

Iltapäivällä Taika ja minä valmistauduimme lähtemään lentokentälle. Oli haikea fiilis hyvästellä Raptor sekä kaverinsa Easy Rider ja Jason. Uskomattoman hyväkäytöksisiä wipuherroja koko lauma! Erittäin haikeata oli hyvästellä myös Catherine ja José. Olimme tulleet loistavasti toimeen keskenämme. Ranskalaisista sanotaan, että he ovat vähän sisäänpäin kääntyneitä, että heihin voi olla vaikea tutustua, mutta tämä ei kyllä pitänyt tämän perheen kohdalla ainakaan paikkaansa. Catherineen tutustuin luonnollisesti lähemmin, kun olimme päivisin kahdestaan. Olin hänen kanssaan keskustellutkin siitä, että meillä oli molemminpuolin tuuria, kun tulimme niin loistavasti toimeen keskenämme ja kun meidän oli niin helppo keskustella toistemme kanssa. Meidän keskustelumme eivät rajoittuneet vain koiriin, vaan tuli juteltua niitä näitä elämästä ja maailmanmenosta yleensäkin. Catherinen kanssahan minä pystyin juttelemaan myös englanniksi, joten itseni ilmaisu sai laajemmat skaalat :-) Kiitin Catherinea ja Joséta suurenmoisesta ystävällisyydestään, halasimme ja hyvästelimme. Jäin kaipaamaan Josén iloisia, hymyileviä kasvoja sekä Catherinen kanssa käytyjä jutustelutuokioita ... Aivan ihastuttavia ihmisiä.

Pääsimme Taikan kanssa hyvin lentokentälle. Muutaman kerran meitä pyöritettiin edestakaisin ennen kuin löytyi oikea luukku, jonne pystyin maksamaan Taikan lentomaksun - maksun saattoi maksaa vasta kentällä. Ikäväkseni lentomme oli myöhässä, mutta minun piti kuitenkin jättää Taika lentokenttähenkilöstölle samaan aikaan, kuin jos koneeni olisi lähtenyt ajoissa. Tarkoitti siis, että Taika joutui odottamaan kauemman aikaa yksin koneen lähtöä. Yritin vängätä vastaan, mutta ei auttanut, koska Finnairin luukku meni ihan normaaliin aikaan kiinni, joten sitä ennen Taika oli heille jätettävä. Ranskalainen lentokenttävirkailija tuli sitä sitten hakemaan, ja minä vannotin häntä - ranskaksi - että hän pitää tytöstäni hyvän huolen. Selitin, minkälaisessa tilassa se on, ja että sille oli järjestettävä rauhalliset oltavat. Hän vakuutteli minulle, että hänellä oli rauhalliset oltavat tarjottavaan koiralleni, joten minun ei kuulemma ollut syytä huolestua. Finnairin ranskalaisten virkailijoiden suupielissä karehti pienoinen hymy, kun he kuuntelivat keskusteluani tämän lentokenttävirkailijan kanssa. Mutta se hymy hyytyi vajaan tunnin sisällä!!

Ostelin tuliaisia lentokentältä, aikaa kun oli, ja saavuin ajoissa lähtöportillemme. Istuin siinä sitten penkillä, josta oli hyvät näköalat ulos, ja odottelin koneen lähtöä. Koneemme saapui paikoilleen, ja minä aloin tiirata siitä istualtani sinne ulos koneen luo, jos sattuisin vaikka näkemään Taikaa kuljetettavan koneeseen. Ja näinhän minä kohta!! Mies ajeli sellaista vekotinta, joka veti perässään paria matkatavaravaunua. En tiedä, miksi tuota itse matkatavaravaunua sanotaan, mutta se oli sellainen suljettava malli, sellainen, jossa ne matkatavarat sai heitettyä semmoiseen laatikkoon ja laatikon kiinni. Mitä lie peltiä tuo materiaali oli, mutta sellaista liukasta kuitenkin. Ja arvatkaapa, missä matkusti vastasiitetty Oochigea's Vanille? Siellä parin metrin korkeudessa muoviboxissaan sen helv**** peltivaunun päällä!! Ilman minkäälaista turvaköyttä!! Sen boxia ei oltu sidottu millään tavalla vaunuun, joten pieni mutka hiukan liian nopealla vauhdilla, niin se olisi tullut sieltä alas tuosta noin vaan. Kyllähän niitä matkatavaralaukkujakin sinne katolle joskus laitetaan, kun on ahdasta, ja niitä kyllä sieltä alas tipahtelee, mutta että koira!! Sain hirveän hepulin ja marssin sinne lippujentarkastuspaikkaan, jossa olivat ne samat Finnairin virkailijat kuin aikaisemminkin, ja pistin metelin pystyyn. Ihmettelin suureen ääneen, että mitä ihmettä se minun koirani tekee tuolla, ja osoitin sormellani ulos sinne koneen juurelle. Taisi olla äänessäni melkoisesti volyymia. Kyllä kalpeni siinä virkailijoidenkin naamat, kun näkivät, miten 'hyvää huolta' siellä minun koirastani pidettiin!! Virkailija soitti välittömästi sinne alas, ja Taika otettiin alas sieltä vaunun päältä. Mutta ... ne imbesillit laittoivat sen pienempään kuljetuskärryyn, jonka tavaratila oli pienempi kuin Taikan boxi - ei siis kovin turvallinen sekään, helposti se boxi olisi sieltäkin alas tullut, tosin pudotusta ei nyt ollut 'kuin' metrin verran. Onneksi se kärry ei kulkenut kuin pari metriä Taika kyydissään, enkä edes ehtinyt sanomaan asiasta, kun se jo pysähtyi, ja Taikan boxi nostettiin alas turvalliselle maankamaralle. Hyvä, etten rynnännyt sinne alas pitämään näille ranskalaisille imbesilleille vähän pientä opintohetkeä siitä, miten elävää eläintä kuljetetaan ja miten sitä ei todellakaan kuljeteta lentokentällä!! Kuinka se voi olla noin vaikeaa? Ja joka ikinen kerta! Tuijotin herkeämättä sinne alas kuin pirun merkki enkä päästänyt Taikaa hetkeksikään silmistäni, etteivät ne nyt vain enää keksisi mitään älyvapaata. Joku lentokenttähenkilöstöstä näytti kumartuvan juttelemaan Taikalle, ja minä ajattelin itsekseni, että mene huitsin nevadaan sieltä häiritsemästä koiraani senkin imbesilli, etteköhän ole jo tarpeeksi tehneet. Hyväähän hän tarkoitti, mutta minulla sappi kiehui. Loppu hyvin, kaikki hyvin, Taika nostettiin koneeseen, ja minäkin saatoin astua koneeseen. Lentoemännän kanssa sitten yhdessä ihmettelimme ja päivittelimme tapahtunutta.

Matka Suomeen sujui hyvin, ja koneemme laskeutui puolenyön jälkeen Suomen maankamaralle. Minulla teki korvista kipeää, kun olin saanut flunssan Ranskassa. Kiiruhdin ottamaan vastaan Taikaa ja matkatavaroitani. Ja jälleen Helsinki-Vantaan lentokentällä koirani sai osakseen loistavaa ja turvallista palvelua, sillä lentokenttävirkailija toi sen boxissaan erikseen hissillä turvallisilla kärryillä luokseni. Jälleennäkeminen oli taas iloinen, ja likka näytti olevan hyvässä kunnossa. Eipä tuo onneksi kauheita traumoja saanut kokemuksistaan Charles de Gaullen lentokentällä, koska se synnytti 28.10.2002 tähän maailmaan kuusi suloista raptorvanillea: MaXwin B-pentuset :-)

Helmikuussa 2003,
kevättä ja kesää odotellessa