|
© 2007 Minna Ruotsalo
Artikkeli on julkaistu Suomen Vinttikoiraliiton Vinttikoiralehdessä 4/2007.
Tämän vuoden ratajuoksun Euroopan mestaruuskilpailut juostiin 1.-2. syyskuuta Belgian St. Gillis-Waassa. Suomesta kilpailuihin osallistui muutaman poisjäännin vuoksi lopulta kahdeksan koiraa. Leena Jääskelän italianvinttikoira Dervisch Dial L For Love (Luna) jatkoi kansainvälisiä esiintymisiään kesäkuussa juostujen maailmanmestaruuskilpailujen jälkeen. Salukineidit Dyynien GT Gizette (Ansa) ja Dyynien GT Gisele (Helinä) olivat omistajiensa Susanna Vallin & Ilkka Niemelän sekä Paula Nummelinin kanssa ensimmäistä kertaa ulkomailla kilpailemassa. Whippeteistä kisamatkalle ulkomaille lähtivät ensi kertaa Sirpa & Ari Tiihosen MaXwin Delaware (Tellu) sekä Maria & Juha Jauhiaisen nuorimmainen MaXwin El Diablo (Tiki). Kokeneempia kisaajia olivat Jauhiaisten Hitline's Terminator (Papu) ja Homely Luck's Zephyros (Nemo) sekä Henna & Marko Pitkäkasken Homely Luck's Yukon Ultra (Dima). Joukkueella oli ensikertalainen joukkueenjohtaja, kun allekirjoittanut suostui ottamaan kapteenin pestin vastaan.
Nelijalkaisten kisailijoiden ja niiden taustajoukkojen sekä joukkueenjohtajan lisäksi Suomella oli pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi kannustusjoukko mukanaan. Team Finlandin kannustusjoukon ehdotonta grand old man -kastia kisakokemukseltaan edustivat Pekka Rahunen ja Jari Heikkinen. Miehet ovat kansainvälisten ratakilpailujen vakiokalustoa. Mukana oli myös kansainvälisiä kisoja ahkerasti kierrellyt Kulmalan perhe. Päivin ja Vikin lisäksi matkalla mukana olivat Henriikka ja Mikko Kulmala. Suomalaisia olivat lähteneet kannustamaan myös Leenan äiti Maire Jääskelä sekä monivuotinen vinttikoiraharrastaja Maria ”Kiljukaula” Stenberg. Suomen joukkueen hovikuvaajana toimi Vikin lisäksi Antti Ruotsalo, myös kansainvälisiä kisoja jonkin verran kierrellyt whippet-kasvattaja. Muitakin Suomi-ystäviä radan varrella näkyi – ja kuului.
Matka Belgiaan
Matka Belgiaan taittui joukkueen jäsenillä autolla tai lentäen. Asuntoautolla liikenteeseen lähtivät salukien retkikunta sekä Jauhiaisten ja Pitkäkasken retkikunta kukin omaan tahtiinsa. Pitkäkasket tosin saivat asuntoauton alleen vasta Saksassa ja uuden uljaan menopelin saivatkin. Tupaantuliaisia vietettiin kuohuvan kera Belgiassa. Asuntoautolla matkailu on monille koirille mukavan rento tapa matkustaa. Varsinkin, kun mennään omalla tutulla autolla, jolla on totuttu kiertämään kisoja jo kotimaassa. Pitkällä matkalla koirien vetreydestä vain täytyy muistaa pitää huolta, ettei ihan makoiluksi mene.
Lentäen matkan taittoivat Luna sekä Tellu taustajoukkoineen. Retkikunnat lähtivät matkaan eri aikoina, mutta määränpää oli kummallakin sama: Amsterdam. Loppumatka Belgian puolelle taitettiin vuokra-autoilla läpi piskuisen Hollannin ajaen. Ensikertalaisena lentokoneella olivat liikenteessä Tellu-whippet sekä Tiihosen Ari. Tellusta en tiedä, kun joutui matkustamaan ruumassa, mutta Mikkelin isäntää taisi hiukan tämä uusi menopeli jännittää. Siitä tuli ehkä vähän ennen nousukiitoa veisteltyäkin.
St. Gillis-Waasin rata
Kilpailupaikka eli St. Gillis-Waasin rata sijaitsi Sint-Gillis-Waasin pikkukaupungissa Belgiassa, lähellä Hollannin rajaa. Asukkaita kaupungissa on vain vajaa parikymmentä tuhatta. Matkaa Pohjois-Belgian suurimpaan ja Belgian toiseksi suurimpaan kaupunkiin, vajaan puolen miljoonan asukkaan Antwerpeniin on linnuntietä parikymmentä kilometriä. Amsterdamista Gillisin radalle Utrechtin ja Bredan kautta ajettaessa kilometrejä kertyi auton mittariin vajaa pari sataa.
St. Gillis-Waasin rata oli nurmipohjainen ja vieheenä oli maaviehe. Vieheen palautus tapahtui kotimaisten maastokisojemme tapaan mönkijällä. Radan ulkopuolelta katsottuna juoksualusta vaikutti paikoitellen melko epätasaiselta. Sen sijaan kotimaisiin ratoihimme verrattuna 350 metrin lähtökopilta oli mielestäni parempi, melkoisen leveä kiihdytyssuora kaarteeseen. Pysäytysalue oli hiekkaa. Suomalaisittain katsottuna vieheen veto pysäytysalueella korkealle ilmaan näytti hurjalta koirien ottaessa melkoisia loikkia yläilmoihin. Siellä sai olla nopeasti ottamassa koiraansa kiinni.
EM-kilpailuissa sai huomata jälleen sen, miten joutuisasti kilpailut suuresta koiramäärästä huolimatta viedään läpi Keski-Euroopassa. Käytännön pakko on saanut aikaan sen, ettei turhaan aikailuun lähtöjen välissä ole aikaa. Koiria ei esitelty radalla, vaan ne siirtyivät kahden keräilypisteen kautta lähtökopeille jälkimmäisen keräilypisteen ollessa heti lähtökoppien takana. Siinä sai joukkueenjohtaja olla lällärinsä kanssa skarppina ja kuulutella tiuhaan tahtiin omalle joukkueelleen tietoa ensimmäisessä paddockissa kulloinkin vuorossa olevasta lähdöstä. Näissä karkeloissa ei myöhästelijöitä odotella.
Eri puolelta Keski-Eurooppaa tulevien ystävien puheissa vilahteli pitkin viikonloppua Gillisin radan haastavuus. Useampikin totesi, että tällä radalla belgialaisilla olisi suuri kotikenttäetu. Olipa esimerkiksi Ranskassa ajeltu pidempiäkin matkoja treeneihin, jotta päästiin harjoittelemaan Gillisin tyyppisellä radalla. Suomalaisetkin koirat saivat tuta radan haastavuudesta. Jotkut koirat olivat ehkä tottumattomia maavieheeseen, mutta suurin ongelma oli äänetön viehe yhdistettynä erittäin nopeaan lähettämistyyliin. Suomessa vieheet pitävät melkoista pörinää ja koiramme ovat ehdollistuneet tälle metelille. Lisäksi Suomessa koirat joutuvat olemaan jonkin aikaa kopissa ennen kuin veräjä aukeaa. Meillä koirat ehtivät valmistautua kopissa lähtöön, kun kuulevat ja sittemmin näkevät vieheen olevan liikkeellä. Gillisissä maaviehe oli koppien edessä eikä vieheenveto pitänyt mitään ääntä. Kun koirat laitettiin koppiin, starttasi äänetön maaviehe välittömästi kopin edestä ja veräjä aukesi heti. Moni koira missasi startin.
Syyskuisista EM-kilpailuista on kulunut artikkelia marraskuussa kirjoitettaessa pari kuukautta eikä St. Gillis-Waasin rataa enää ole. Lokakuun 14. päivänä Gillisissä juostiin viimeiset ratakilpailut. Maanomistajan kuoleman jälkeen perikunta myi maa-alueen muuhun käyttöön ja Keski-Euroopassa on jälleen yksi rata vähemmän. Pienessä Belgiassa, suuressa racing-maassa on enää kolme rataa: Awans, Beringen ja Westerlo. Oli kuitenkin mukava ehtiä vielä näkemään ja kokemaan Gillisin rata ennen sen sulkemista.
Italianvinttikoira Luna vauhdissa lauantaina
Kilpailujen avajaisseremoniat lipunkantoineen ja puheineen hoidettiin lauantaiaamuna, minkä jälkeen päästiin tositoimiin eli kilpailemaan. Suomen joukkueesta oli vain yksi koira kisavuorossa lauantaina, joten muu joukkue sai nauttia kilpailujen seuraamisesta. Italianvinttikoiratyttö Luna kamppaili EM-areenalla viiden muun italianvinttikoiranartun kanssa. Koska narttuja oli siis kaiken kaikkiaan kuusi, juostiin vain yksi aikajuoksu kaikkien koirien selviytyessä suoraan EM-finaaliin. Matkana italiaanoilla oli 350 metriä.
Luna lähti finaaliin aikajuoksun viidenneksi nopeimpana. Italianvinttikoirien EM-finaalin lähestyessä suomalaisjoukko kerääntyi radan varrelle kannustamaan omaansa. Ja voi kuulkaa sitä meteliä, mikä meidän pienestä kannustusjoukostamme lähti, kun Luna näytti takasuoralla kilpakumppaneilleen hännänpäätään ja viiletti jonkin matkaa kärjessä! Huudettiin kurkkutorvi suorana ja liehuteltiin lippuja. Siinä oli keskieurooppalaisilla ihmettelemistä. Luna-tytön vauhti hiipui valitettavasti kolmoskaarteeseen tultaessa, ja se joutui taipumaan muutamalle kisakumppanilleen. Tyttö järjesti kuitenkin jännitystä koko rahan edestä ja kävi maalisuoralla kiivasta kamppailua neljännestä sijasta ranskalaisen italiaanon kanssa voittaen tämän lopulta kuudella sadasosalla. EM-tittelin vei saksalainen Dark Legend's Last Unicorn.
Lunan esitys oli hieno, ja Leena oli syystäkin riemuissaan tytön suorituksesta. Suomen joukkue aplodeerasi äänekkäästi, kun Luna kuulutettiin palkintopallille. EM-kisojen neljäs sija oli upea suoritus, ja siniristilippu liehui ansaitusti Leenan kädessä palkintojenjaossa. Leena totesikin, että suomalaisten mahtavan joukkuehengen ansiosta sitä todella tunsi, ettei olla tekemässä vain omaa suoritusta vaan juoksemassa koko Suomen joukkueen nimissä. Palkintopallilla olo oli kuin voittajalla Suomen joukkueen aplodeeratessa omalle suosikilleen! Luna jatkoi seuraavana päivänä loistavia esityksiään Luxemburgissa saaden kansainvälisessä näyttelyssä ERI:n ja sijoittuen luokassaan.
EM-kisoissa oli mukava nähdä kaksi täyttä kuuden koiran italianvinttikoiralähtöä eli narttujen ja urosten finaalilähdöt. Yksi negatiivinen asia näihin lähtöihin kuitenkin liittyy. FCI:n kansainvälisten juoksusääntöjen mukaan kuonokoppapakko ei koske italianvinttikoiria. Kussakin kilpailuissa kansallinen järjestäjä voi päättää, onko italiaanoilla kuonokoppapakkoa vai ei. Gillisissä kuonokoppapakkoa ei ollut. Itse en nähnyt, että tästä olisi tällä kertaa käytännössä aiheutunut ongelmia, mutta eläinsuojelullisesti tällainen sääntö on arveluttava eikä mielestäni missään määrin perusteltu. Suomi onkin ymmärtääkseni kritisoinut tätä sääntöä.
Lunan lisäksi suomalaisväriä lauantaina kirmanneista koirista omasi faaraokoirien EM-finaalissa niin ikään neljänneksi juossut suomalaissyntyinen, mutta Tsekkiä edustanut Siphra’s Angel. Faaraot juoksivat totuttuun tapaansa sekalähdössä, jossa nartut ja urokset juoksivat siis yhdessä.
Salukineidit Ansa ja Helinä tulessa sunnuntaina
Muu Suomen joukkue eli salukit ja whippetit olivat tulessa sunnuntaina. Tulessa oli sunnuntaina joukkueenjohtajakin, sillä seitsemän kisakoiraa yhtenä päivänä teetätti jo jonkin verran enemmän työtä kuin yksi koira edellisenä päivänä. Flunssa vielä lisäsi asteita. Paitsi että lähtöjen kanssa sai olla tarkkana niin tarkkana sai olla joukkueenjohtajien kokouksissakin, joita oli aina pari kertaa päivässä. Kisat viedään läpi vauhdilla, mutta vauhtia löytyy team leadereiden briiffauksestakin, kun lähtöjä ja poisjääneitä käydään läpi ja ohjelmaa rukataan uuteen uskoon. Skarppina saa olla ja ranskan- ja/tai saksankielen taito on kyllä aika must tai ainakin siitä on melkoisesti hyötyä. Ei kyllä käynyt kateeksi Belgian, Hollannin tai esimerkiksi Saksan edustajia, joilla oli koiria ”muutama” enemmän seurattavanaan kuin itselläni. Enemmän oli kyllä kokemustakin. Mukavassa hengessä joukkueenjohtajien kokoukset vietiin läpi ja aika nopeasti ensikertalainenkin tähän rutiiniin sisälle pääsi.
Lunan tapaan salukineidit Helinä ja Ansa selvisivät yhdellä aikajuoksulla. Matkanahan salukeilla oli 480 metriä. Ansan ja Helinän piti alkuperäisen ohjelman mukaan juosta aikajuoksussa samassa lähdössä, mutta joukkueenjohtajien kokouksessa Saksa ja Suomi halusivat vaihdattaa koiransa siten, ettei saman maan koirien tarvinnut juosta samassa aikajuoksussa. Niinpä tytöt saivat juosta eri lähdöissä.
Suomalaisten salukien nopeus puhututti kanssakilpailijoita lähtöalueella ennen startteja. Olihan suomalainen salukiuros Zarabis Malcolm voittanut viime vuonna upeasti Euroopan mestaruuden. Malcolm ei ollut puolustamassa mestaruuttaan, mutta muutama viikko aiemmin upeaan Suomen mestaruuteen juossut Helinä Ansa-siskoineen oli testaamassa päivän kuntoaan keskieurooppalaisiin kilpakumppaneihin nähden. Paula-handlerin sekä kasvattaja-handleri Suskin yhteisenä tavoitteena oli saada alle puhtaat juoksusuoritukset ja päästä ensikertalaisten Euroopan matkaajien kanssa EM-finaaliin.
Vieherikon vuoksi salukineidit joutuivat odottamaan melko kauan aikaa ennen starttejaan, mutta tytöt odottivat lungisti vuoroaan. Mukava näky suht energisten radalle räkijä -whippetien omistajalle. Aikajuoksussa Helinän ja Ansan lähdöt eivät menneet aivan nappiin, hiljainen viehe ja nopea lähettämistyyli taisivat yllättää salukitytötkin. Puhtailla suorituksilla siskokset kuitenkin juoksivat itsensä hienosti EM-finaaliin.
Salukeja piti aamun joukkueenjohtajien palaverin mukaan olla narttujen omaa EM-titteliä varten vaaditut kuusi koiraa, mutta yksi salukinarttu joutui viime hetkellä jäämään pois aikajuoksusta. Ensimmäisen aikajuoksun jälkeisessä joukkueenjohtajien kokouksessa päätettiin kuitenkin yksimielisesti, että viime hetken poisjäännistä huolimatta viisi salukinarttua saavat juosta ansaitusti omasta tittelistään suorassa EM-finaalissa.
Salukien EM-finaalin lähestyessä suomalaiset kannustusjoukot siirtyivät jälleen asemiin radan varrelle. Kyllä jännitti! Helinä lähti EM-finaaliin aikajuoksun neljäntenä ja Ansa viidentenä. Tytöt saivat sisäkopit, ja startti sujui melko hyvin. Suomalaisten äänijänteet olivat jälleen koetuksella. Itse seurasin startin 480 metrin lähtökopilta ja uskalsin huutaa vasta, kun koirat olivat päässeet kunnon vauhtiin etusuoralla, etten vaan kiljumisineni olisi häirinnyt niiden suoritusta. Mutta mikä meteli kuuluikaan toiselta puolelta rataa, jonne suomalaisia oli kerääntynyt useampi omiaan kannustamaan. Kyllä lähti Suomi-tytöstä ja -pojasta ääntä! Salukit viilettivät Gillisin rataa suht tasaiseen tahtiin. Sijoitukset ratkesivat jo heti lähtösuoralla alkukiihdytyksessä eikä matkan varrella tapahtunut ohituksia. Voittoon juoksi heti lähdöstä kärkeen ampaissut hollantilainen Jamina el Bachram. Helinä pinkoi maaliin neljäntenä ja Ansa viidentenä.
Finaalin jälkeen Suski ja Paula olivat riemuissaan! Onnesta hihkuen mimmit juoksivat hakemaan koiriansa pysäytysalueelta niitä vastaanottaneilta suomalaisilta joukkuekavereilta. Ensimmäinen ulkomailla juostu kansainvälinen arvokilpailu oli salukineideillä onnellisesti takana. Palkintojenjakoon asteltiin hymy huulilla ja voitte uskoa, että salukineitimme handlereineen saivat meiltä raivokkaat aplodit palkintopallille noustessaan. Jälleen liehui Suomen lippu iloisesti EM-palkintopallilla – tällä kertaa kaksin kappalein.
Whippet-joukkue pinkoi ovaalilla hippulat vinkuen
Salukien tapaan whippetit juoksivat EM-kilpailuissa sunnuntaina. Ensimmäisenä whippeteistä koitokseen joutui joukkueen narttu eli tuore Suomen mestari Tellu. Tellu missasi ensimmäisessä aikajuoksussaan startin aikalailla eikä tuntunut oikein pääsevän vauhtiin koko ratakierroksen aikana. Hiljainen viehe ja nopea lähettämistyyli tekivät tepposet tytölle – kuten monelle muullekin. Maavieheeseen Tellu on Mikkelin tyttönä sen sijaan tottunut. Gillisin äänettömän vieheen ja nopean lähettämistyylin kanssa ei ollut yhtään aikaa jäädä kopin perälle odottelemaan lähestyvää viehettä.
Toisessa aikajuoksussaan Tellu pääsi kovaan seuraan, kun rinnalle asettuivat hollantilainen MM II 2007 Xandres v.d. Spaarnemeute ja belgialainen EM-2004 Oochigea’s Bacilius. Tellun toinen aikajuoksu sujuikin paremmin kuin ensimmäinen, mutta iskussa Tellu ei ollut ja tuli neljän koiran lähdössään kolmanneksi. Alavireinen Tellu ylsi parhaalla ajallaan narttujen EM-kilpailun 17. sijalle ollen arviolta noin puoli sekuntia normaalivauhdistaan jäljessä.
Tellu rentoutui kahden kisastarttinsa jälkeen siihen malliin, että jo rupesi tytöllä taas häntäkin heilumaan ja pilkettä olemaan silmissä. Iloisin mielin ensimmäisestä kansainvälisestä arvokilpailureissustaan ulkomailla nauttivat myös Sirpa ja Ari. Kisatunnelma oli upea, Suomen joukkuehenki loistava ja ihmiset kaikkinensa iloisia; kokemus oli ensikertalaisten omien sanojen mukaan aivan mahtava!
Whippet-porukan kokeneempaa kaartia kansainvälisillä areenoilla edustivat Pitkäkasken perhe sekä Jauhiaisen perhe. Kisapaikalla tuntui, että hollantilaiset olivat puoliksi adoptoineet vuosikausia kisoja kiertäneen Markon. Lämpimiä ystävyyssuhteita on matkan varrella syntynyt monia. Melkoinen Hollanti-fani taitaa mies olla itsekin.
Pitkäkasket olivat asettaneet Dimalle tavoitteeksi tasaiset juoksut ilman haavereita, minkä lisäksi oman ennätyksen parantaminen on tietenkin aina kaikilla kiikarissa. Valitettavasti Diman toinen aikajuoksu oli vieherikon vuoksi epäonninen ja juoksu jouduttiin keskeyttämään takasuoralle. Lähdössä juosseiden koirien joukkueenjohtajat kutsuttiin juryn kanssa kokoukseen. Siinä sai Ruotsalon likkakin jalat alleen ja pääsi tempomaan radalle kohti maaliviivaa – väärästä suunnasta tosin. Kulmalan poppoo oli onneksi lälläreidensä kanssa lähellä Markoa ja sain nopeasti tiedon, että Marko haluaa uusia lähdön. Muut kapteenit ja jury olivat jo ehtineet keskustelemaan uusimisesta paikalle päästyäni – minulla oli pisin matka kokoontumispaikkaan, hitaudestani ei ollut kyse, ainakaan en sitä myönnä. Totesin siis vain, että Suomikin haluaa juosta. Belgian ratajuoksukomission presidentti Hubert Iser totesi naureskellen, että Suomi on hyvä ja lähtee sitten vaan juoksemaan. Tälle lohkaisulle nauraa räkätettiin porukalla. Kansainvälistä vinttikoirahuumoria.
Dima sai muiden epäonnisten kilpakavereidensa kanssa uusittua lähtönsä myöhemmin ja EM-kilpailun lopulliseksi sijoitukseksi tuli 40. sija. Diman kannustusjoukkoihin radan varrella kuului oma nelijalkainen fani, kun Diman Numa-poika (Paletin Nitroninja, om. Henkka Kulmala) oli haistelemassa kansainvälistä kisailmapiiriä ja tutustumassa keskieurooppalaisiin pitkäkoipiin.
Yli puolet Suomen whippet-joukkueesta koostui Jauhiaisen perheen kolmesta whippet-pojasta. Papu ja Nemo olivat aiemminkin kisanneet kansainvälisillä areenoilla, Tiki-juniori sen sijaan oli ensimmäistä kertaa mukana näissä karkeloissa. Pojat ovat tottuneita matkustajia, joten ne olivat tutussa asuntoautossa kuin kotonaan. Tosin oppirahat koirien kanssa matkustamisesta oli Jauhiaisenkin perheessä edellisenä vuonna maksettu ja nyt oltiin liikenteessä uusin kujein.
Marian ja Juhan pojat selviytyivät kisaurakastaan vallan hienosti: kaikki pojat juoksivat itselleen uudet ennätykset! Papu juoksi ensimmäisessä aikajuoksussaan toiselle sijalle neljän koiran lähdössään ja nappasi toisessa aikajuoksussaan viikonlopun ainoan suomalaisen lähtövoiton ajalla 22.90! Papu juoksikin ainoana Suomi-whippetinä alle 23 sekunnin. Syystäkin olivat Maria ja Juha ylpeitä pojan suorituksesta. Kokonaistuloksissa Papu ylsi sijalle 20.
Nemon kokonaissijoitus oli 27. Poika sijoittui ensimmäisessä aikajuoksussaan neljän koiran sakissa kolmanneksi, mutta toinen aikajuoksu ei mennyt ihan putkeen Nemon tullessa maaliin neljäntenä. Tikin lopullinen sijoitus oli 31. Nuori herra juoksi kummassakin aikajuoksussaan neljän koiran lähdössä kolmanneksi. Ensimmäistä kauttaan juokseva Tiki selviytyi hienosti ensimmäisestä ulkomaanreissustaan ja kansainvälisestä arvokilpailu-urakastaan.
Whippet-urosten voittajaksi selviytyi Hollantia edustanut English Express, joka sai finaalissa loistavan startin ja hoiti kiihdytyksenkin mallikkaasti. Ehkä tunteikkaimmat hetket koettiin kuitenkin narttujen EM-tittelistä taisteltaessa. Whippet-narttujen taso on hurjan kova tällä hetkellä. Gillisistäkin oli poissa useampi erinomainen narttu, mutta kovaa taistelua oli silti tiedossa. Olin jutustellut aamiaisella hotellillamme ranskalaisen le Pack de la Jet -kennelin kasvattajien Christiane Pailletin ja Jean-Paul Harounen kanssa päivän suosikeista. Vielä tunti ennen finaalia tapasin aikajuoksujen kolmanneksi nopeimman nartun Angunn du Pack de la Jetin kasvattaja-omistaja Christianen, joka totesi minulle haltioissaan: ”Minna, minun koirani on finaalissa.” Tunti tämän jälkeen Angunn, joka sai upean startin finaalissa, oli Euroopan mestari. Angunnin voitto sai Jean-Paul-isännän täysin sekaisin. Siinä missä handleri Christiane lysähti maahan trikolori harteillaan Angunnia halaillen, Jean-Paul heilui ympäriinsä kuin heinämies. Taisi siinä rytäkässä lähteä paitakin pois päältä. Kohdatessani ja halatessani JP:tä hetki ennen palkintojenjakoa miehen kädet heiluivat ranskalaisittain sinne tänne ja luvassa oli iloista ranskalaista tunteenpurkausta. 25 vuotta racingiä ja ensimmäinen finaalipaikka ja mestaruus kasvattajien omistamalle omalle kasvatille. Le Pack de la Jetin koirat ovat aiemminkin voittaneet, mutta Christianelle ja JP:lle mestaruus oli ensimmäinen oman koiran kanssa. Siinä olivat ilon ja onnen tunteet pinnassa pitkäaikaisen ja rakkaan harrastuksen parissa.
Päivän parhaasta suomalaissijoituksesta whippeteissä vastasi siis Tellu-tyttö, joka ylsi 17. sijalle. St. Gillis-Waasin EM-kisojen jälkeenkin suomalaisten whippetien parhaana Keski-Euroopassa juostuna sijoituksena kansainvälisissä rata-arvokilpailuissa säilyi allekirjoittaneen MaXwin Ayschan (Toto) 11. sija Freiburgin EM-kisoista vuonna 2004. Ensi vuonna suomalaisten tavoitteena on vähintäänkin juosta tämä saavutus kumoon.
Kotimatka kommelluksia täynnä
Suomalaisjoukkueen EM-kisaviikonloppu sujui kaikkinensa mukavasti ja iloisissa merkeissä. Joukkuehenkemme oli tiivis, suorastaan mahtava, ja nautimme upeasta kisafiiliksestä pitkin viikonloppua toisiamme kannustaen ja mukavasta seurasta nauttien. Kiva oli myös tavata keskieurooppalaisia ystäviä ja nauttia lukuisista poskisuudelmista. Säiden herrakin oli Gillisin kisoja kohtaan armollinen eikä kisapäivinä satanut vettä perinteiseen belgialaiseen tapaan eli saavista kaatamalla.
Pääsimme viikonlopun aikana nauttimaan myös keskieurooppalaisesta letkajenkasta. Tanssijalkaa vipatti sunnuntaina kisojen päätteeksi vielä siinä määrin, että muutamat meistä viettivät iltaa Gillisin radan klubitalolla tuttujen kanssa jutustellen sekä tanssahdellen. Ilmassa oli jonkin verran haikeuttakin, sillä tiesimme, että kohta tämä klubitalo sulkee ovensa.
Joukkueemme kotiutui takaisin Suomeen kukin omaan tahtiinsa. Ensimmäisinä kotimaan kamaralle ehtivät retkikunta Tiihonen – Ruotsalo. Juuri ja juuri ehdimmekin aikataulussa. Lähdimme maanantaiaamuna aikaisin liikenteeseen Hulstissa sijaitsevasta hotellistamme kohti Amsterdamia ja Schipholin lentokenttää. Matkaan oli varattu reilusti aikaa, sillä koiran kanssa kentällä on syytä olla erittäin hyvissä ajoin, minkä lisäksi mielessä oli shoppailua Schipholin ostosparatiisissa. Matkan varrella joillekuille epäonnisille sattunut liikenneonnettomuus kuitenkin verotti aikatauluamme ja jouduimme matelemaan pitkän matkaa moottoritiellä melkoisessa ruuhkassa. Usko meinasi loppua kesken.
Pääsimme lopulta kentälle noin tunti ennen koneen lähtöä. Lähtöselvityksestä selvisimme vielä suht joutuisasti, ja Tellu lähti spesiaalikyydillään kohti konetta. Mutta turvatarkastusjono oli pitkä kuin synti. Viime tipassa kentälle tulleiden ihmisten ainaisiin marinoihin kyllästyneet virkailijat eivät korvaansa lotkauttaneet aneluillemme, että pääsisimme koiran vuoksi hiukan jonon ohi, kun rupesi olemaan kiire. Eivät auttaneet selitykset liikenneonnettomuudestakaan. Kun koneen lähtöön oli aikaa enää 20 minuuttia ja sata ihmistä vielä edessämme, passitti Mikkelin isäntä joukkueenjohtajan maanittelemaan vielä kerran virkailijoita. Itse olin jo ehdottanut puolitosissani soittoa samalla koneella Suomeen matkaavalle ”Kiljulle” ja vienon pyynnön esittämistä jonkin sortin teatraalisen kohtauksen järjestämisestä lähtöportilla. Lähdin kuitenkin vielä maanittelemaan virkailijoita: maanittelin yhtä, toista, kolmatta, vissiin neljättäkin. Aikani maaniteltuani rupesi itsellänikin olemaan jo kärsivällisyys koetuksella. Sitten laukaisin ilmoille maagiset sanat päättäväiseen tyyliin ja jo alkoi tapahtua. Pääsimme kuin pääsimmekin jonon ohi, kiittelimme ja kumartelimme virkailijoita tästä meille suodusta erioikeudestamme.
Ongelmamme eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Schipholin kenttä ei nimittäin ole ihan pikkukenttä ja lähtöportillemme oli melkoinen matka. Alkoi meidän kilpajuoksumme aikaa vastaan. Voi kuulkaa, että me juoksimme! Schipholin lukuisat ihanat kaupat, joista olin haaveillut koko viikonlopun – ja jo ennen matkaakin – vain vilisivät silmissäni niiden ohi juostessamme. Saatoin kuulla säästettyjen eurojen kilinän korvissani sitä mukaa kuin matka eteni. Onneksi olin ehtinyt ostamaan rata-alueelta suurin piirtein kaikki korut, joissa esiintyvä koira edes muistutti whippetiä, ettei tarvinnut tyhjin käsin kotiin matkata. Kaksi minuuttia ennen koneen lähtöä pääsimme portille, Tiihoset edellä ja Ruotsalot perässä. ”Kilju” odotti meitä viimeisten koneeseen nousevien joukossa kertoen, että Tellu oli jo lastattu koneeseen. Tiukille meni, mutta ehdimme! Pakolliset Tobleronet ja muut tuliaiset saatiin ostettua Arrival shopista Suomen päästä. Ja Sirpan kadoksissa ollut matkalaukkukin saapui vuorokautta myöhemmin Sirpa Ruotsalon nimellä yksinäisellä taksikyydillä Tiihosten kotiin Korpikosken perukoille.
Artikkelia kirjoitettaessa marraskuussa 2007 EM-kilpailut siintävät enää muistoissa. Hollannin viranomainen tosin muistutti marraskuun pimeydessä retkikuntaamme syyskuisesta reissustamme ylinopeussakolla. Kiire koneelle oli näköjään painanut jonkin verran kaasujalkaa. Syksyn pimeydessä ja vesisateessa energiaa tulee etsittyä kesän muistoista ja ilon hetkistä. St. Gillis-Waasin muistot antavat meille energiaa syksyn ja talvenkin pimeydessä vaeltamiseen. On mukava palata ajatuksissa Belgiaan ja muistella Suomen joukkueen suorituksia ja mukavia yhdessäolon hetkiämme. Muistella keskieurooppalaisten ystäviemme tapaamista ja jälleennäkemisen iloa sekä hienoista saavutuksista iloitsemista heidän kanssaan. Nelijalkaiset pikakiitäjämme ja vinttikoiraurheilu ovat parhaimmillaan ihana harrastus.
Suomen joukkueenjohtaja
Minna Ruotsalo
Suomen joukkueen EM-kisasivut ja EM-kisojen tulokset löytyvät internetistä osoitteesta
http://www.maxwin.fi/EM2007/index.htm
| 
